Kun Maunu Latolukko taudin murtamana istui linnassaan Vising-saarella
ja tunsi loppunsa lähestyvän, kutsui hän marskinsa Torkkeli
Nuutinpojan luokseen. "Kolme poikaani ovat vielä pieniä", sanoi hän.
"Hallitse sinä uskollisesti valtakuntaa!"
Poikien nimet olivat Birger, Eerikki ja Valdemar. Marskista tuli viisas holhooja, ja kansa sanoi: "Nyt ei puutu iloa, tanssia eikä turnajaisia isoisten linnoista, eikä viljaa, silavaa eikä silliä maanmiesten taloista. Eivätpä tule asiat pian olemaan taas niin hyvin kuin nyt Torkkeli Nuutinpojan päivinä."
Kun kuningas Birger oli kahdeksantoista, vietti hän häitään Tanskan kuninkaan Eerikki Menvedin sisaren kanssa; tämä kuningas oli taas aikaisemmin nainut hänen sisarensa.
Häät vietettiin Tukholmassa, ja marski avasi rennosti valtakunnan pussia. Tarkkaavain kuulijain ympäröiminä seisoi ilvehtijöitä ja kierteleviä soittoniekkoja pöydillä ja tynnyreillä kirkumassa tuoreimpia uutisia, koska siihen aikaan ei vielä ollut sanomalehtiä. Jokaista tunnettua ritaria, joka ratsasti ohi, tervehdittiin iloisin huudoin. Taloista, joihin ritarit majoitettiin, pistettiin heidän peitsiviirinsä liehumaan akkunasta, niin että vaakunakoristeisia lippuja näkyi kaikkialla, minne katsoikin. Korkeimmalle kohosi riemu, kun kuninkaan molemmat veljet ratsastivat kaupunkiin. Valdemarista ei kukaan välittänyt, mutta Eerikkiä tahtoivat kaikki tervehtiä. Hän säteili nuoruutta ja korskeutta, ja kun hän kohotti kätensä, näytti hän mielivän poimia kultasäkkejä ja kuninkaankruunuja taivaan pilvistä. "Toimita tuo roskajoukko pois tieltä!" sanoi hän aseenkantajalleen. "En halua hangata jalkaani rääsyihin." Mutta väkijoukon ainoana vastauksena oli uusi riemun kohina.
Vihdoin puhalsivat torvet turnaukseen. Rouvat ja neidot, jotka istuivat kilpatantereen laidoilla, hopeaseppeleet ja pehmeät huivit päässä, kohottautuivat kiihtyneinä penkeiltään. Peitsi kainalossa ryntäsivät ritarit toisiansa vastaan hevostensa selässä, ja taampana varustelivat asemiehet patjoja haavoittuneille. Alhaisemmallekin kansalle juoksi sinä iltana simaa, olutta ja kirsikkaviinaa. Yksi huitoi veitsellä, toinen pullollaan, ja kenellä ei ollut mitään asetta, raastoi riitaveljeänsä tukasta. Suurin oli tungos sen hirsisalin edustalla, joka oli erityisesti rakennettu ritarien kemuja varten. Siellä tarjosivat hovipojat ruoka-astioita polvillaan, ja siellä ei käynyt niistäminen nenää sormiin eikä kaiveleminen korvaa veitsenpäällä. Tuskinpa oli luvallista puhdistaa hampaitansa veitsenkärjellä. Jos joku joi toisen maljan, tapahtui se kohteliaasti, silmät maahan luotuina, eikä luita laskettu takaisin lautaselle, vaan heitettiin pöydän alle, missä koirat niistä tappelivat. Siellä olikin toisenmoisempi elämä kuin poroporvarien pidoissa.
Herttua Eerikki piti seuraavana päivänä lyötämän ritariksi. Hämärän tullessa otti hän ritarikylvyn. Valkeaan mekkoon puettuna valvoi hän sitten koko yön toisten ritarien kanssa harmaiden munkkien kirkossa, jota nyt sanotaan Riddarholman kirkoksi. Siellä polvistui hän Maunu Latolukon hautapaadelle pää-alttarin eteen ja rukoili: "Isä, opeta minua kaikessa tulemaan sinun kaltaiseksesi!" Mutta syvällä hänen sydämessään, niin syvällä, että hän itse sen tuskin kuuli, kuiskasi synkkä ääni: "Ja sinun laillasi, jos niin tarvitaan, tempaamaan kruunu heikolta, houkkamaiselta veljeltä."
Kauvaksi kuului hälinä seuraavana aamuna, kun hän kilpatantereella astui kuningas Birgerin eteen. Birger istui kalpeana kunniakatoksen suojassa morsiamensa, kuningatar Märtan rinnalla. Morsiamella oli pieni suu, mutta se ei voinut koskaan hymyillä, ja punaiset hiuskiehkurat parveilivat kultarivan ympärillä. Kirkkaalla äänellä vannoi Eerikki ritarivalan: hän lupasi sotia pyhän uskon vahvistamiseksi, vastustaa vääryyttä, suojella turvattomia ja orpoja, inhota vilppiä ja taistella totuuden ja oikeuden puolesta. Birger löi häntä silloin miekanlappeella hartioihin ja huudahti: "Havahtuos pahuuden unesta, kasvaos rauhan sotijaksi ja ollos aina Jumalalle kuuliainen!" Sitten antoi hän veljelleen rauhansuudelman. Miekka ripustettiin hänen kupeelleen, kultaiset kannukset kiinnitettiin hänen kantapäihinsä ja sulkatöyhtöinen kypärä pantiin hänen päähänsä. Ja niin oli Eerikki ritari.
Torkkeli iloitsi, kuten olisi iloinnut isä omista lapsistaan. Hänen kärpännahalla reunustetusta viitastaan näkyi, että hän rakasti komeutta ja että hän oli suurisukuinen ja rikas, ja hänellä olikin sekä taloja että kaivoksia. Kuin uusi Birger Jaarli johti hän kaikkea, mutta hän oli hyvänsävyisempi ja nöyrempi, ja hän oli tyytyväinen nähdessään muut tyytyväisinä. Hänen leveiden, leppeiden piirteidensä ympärillä alkoivat jo hiuskiharat harmaantua, mutta vielä kykeni hän heittämään miekkansa ilmaan ja sieppaamaan sen kahvasta jälleen käteensä. Se miekka oli seurannut häntä monille sotaisille seikkailuille Karjalan erämaihin Itämeren toiselle puolen. Ja kun kisat ja juhlat nyt olivat lopussa, alkoi hän jälleen ajatella Ruotsin vallan laajentamista.
Komea sotalaivasto mukanaan purjehti hän Nevaa ylös ohi rämeisten rantain, missä nyt Pietarin kullatut kupoolit kimaltelevat, mutta missä silloin syvää hiljaisuutta häiritsi vain suolintujen kirkuna ja räkätys. Sinne rakensi hän linnoituksen.
Venäläiset kokosivat silloin sotajoukon, jossa oli väkeä silmänkantamattomiin. He panivat suunnattomia palavia rovioita solumaan virtaa alas ruotsalaisten laivoja kohti, mutta marski vedätti rautavitjoja rannasta rantaan ja esti ne siten kulkemasta. Komeita kypärejä ja varustuksia välkkyi metsästä, minne venäläiset leiriytyivät. Muuan nuori, peloton sankari, jonka nimi oli Matti Kättilmundinpoika, ratsasti silloin nostosillan yli ja toivotti sotatovereilleen ylhäällä vallilla hyvää voimista. Sillä nyt tiesi vain Jumala taivaassa, palaisiko hän koskaan enään elävänä heidän luokseen. Sitten käski hän tulkin huutamaan venäläisille, että hän oli valmis ottelemaan urhokkaimman kanssa heidän joukostaan. Voitetun tulisi seurata voittajaansa vankina hevosineen ja varustuksineen.