Venäläiset pitivät silloin neuvottelua keskenään, mutta yksikään ei rohjennut käydä kiistaan. Koko päivän istui hän siinä hevosensa selässä vihollista vastapäätä ja odotti. Vasta kun päivänpyörä alkoi painua metsän taa, käänsi hän hevosensa ja ratsasti takaisin linnaan, missä häntä tervehdittiin ystävällisin kädenpuristuksin. Mutta aamulla havaitsivat ruotsalaiset venäläisten menettäneen halunsa taistella moisia uroita vastaan ja livistäneen tiehensä.
Marski purjehti silloin kotiin Ruotsiin, missä kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta.
Hän alkoi nyt kaivata rauhaa, ja kun hän Birgerin kruunajaisissa oli naittanut nuorimman tyttärensä Valdemarille, pyysi hän vapautusta valtakunnan hoidon raskaista tehtävistä. Veljet vastasivat, etteivät he voisi löytää siihen tehtävään sopivampaa miestä, ja he saivat hänet rupeamaan vieläkin Birgerin avustajaksi. Pian joutuivat he kuitenkin riitaan mitättömistä pikku-asioista ja alkoivat epäillä toisiaan, mutta herttuat saivat kokea, että marski pysyi uskollisesti Birgerin puolella. "Niin kauvan kuin hän elää", ajattelivat he, "ei meillä ole vähintäkään sananvaltaa maassa". Sentähden uskottelivatkin he Birgerille, että tuo kunnianarvoisa marski oli ainoana syynä epäsopuun.
Päivänä muuanna istui Torkkeli Kungslenassa, jonne hän oli vetäytynyt, toipuakseen erään pitkän matkan rasituksista. Silloin raotti palvelija ovea ja kuiskasi: "Minä näen kuningas Birgerin tulevan tänne veljineen, paljon aseistettuja miehiä mukanaan. Joutuin rekeen, marski, jos henkesi on sinulle rakas!" Torkkeli katsahti häneen hämmästyneenä ja vastasi: "Toivoisin palvelleeni Jumalaa yhtä hyvin kuin kuningastani. Hän on minun ystäväni, ja minä olen hänen ystävänsä."
Joukkue törmäsikin äkkiä sisään paljastetuin asein, ja herttuat huusivat: "Niin kauvan kuin tuo mies elää, ei tule koskaan rauhaa meidän veljesten välille." Birger seisoi heidän vieressään tuhkan harmaana ja tahdottomana, lausumatta sanaakaan. Silloin nousi Torkkeli jaloilleen ja huudahti: "Häpeää saat sinä kantaa tästä, kuningas, koko elinikäsi!"
Sitten raastettiin hänet ulos ja nostettiin hevosen selkään, ja hänen jalkansa sidottiin hevosen mahan alle. Niin kuljetettiin häntä sitten lumessa ja pakkasessa läpi Tivedenin lyhyinä talvipäivinä, jolloin aurinko paistoi vain hetkisen, ja pitkinä talvi-öinä. Monet hevoset oli jo ratsastettu väsyksiin, ennenkuin he vihdoin saivat ukon Tukholmaan ja torniin suljetuksi.
Valdemar hylkäsi hänen tyttärensä. Kun marski käveli kosteassa kopissaan ja ajatteli, kuinka uskollisesti hän oli palvellut herraansa, kuuli hän soittoa ja tanssia saleista, missä veljekset viettivät iloisia päiviä äkillisen sovun ja tyytyväisyyden valtaamina. Eräänä päivänä tuli muuan ritari alas hänen luokseen ja sanoi: "Tee testamenttisi ja ripitä itsesi, sillä kuningas tahtoo sinun kuolemaasi. Suo anteeksi, että minun on täytynyt tuoda sinulle tällainen sanoma. Siitä on oleva mieleni raskas viimeiseen hetkeeni asti."
Sitten vietiin marski sille paikalle, missä Södermalmin tori nykyään sijaitsee. Siellä oli silloin syöttömaita, ja tupa, jopa parikin törrötti tien poskessa. Hän sai polvistua odottamaan miekaniskua, ja heti kun hänen kaulansa oli katkaistu, kaivettiin hänen ruumiinsa maahan. Haudalle kohottivat hänen heimolaisensa ja palvelijansa alttarin ja ristin, ja ne, jotka muistivat hänen onnensa vuodet, rukoilivat siellä hänen sielunsa puolesta. Kun kevät taas tuli, muutettiin hänen ruumisarkkunsa harmaiden munkkien kirkkoon ja haudattiin muutamien askeleiden päähän Maunu Latolukon muistopaadesta. "Rauhaton on kait unesi nyt, Maunu Latolukko", ajattelivat ne, jotka arkkua kantoivat. "Miten on nyt käyvä poikiesi?"