VAIHDOKKAAN LAHJA.
Metsissä paistoi pihlajanmarjoja punaisenaan, ja se tiesi ankaraa talvea. Jottei paleltuisi pakkasen tullen, laahasi muuan talonpoika tupaansa kokonaisen kuusenrungon ja laski sen lieden reunalle. Hirsi oli niin pitkä, että se ulottui kynnykselle asti. Sitä myöten kun latva paloi, sysäsi hän puuta ylemmäksi hiilikasaan. Sillä tavalla ei häneltä koskaan tuli loppunut.
Väliin yöllä, kun pakkanen hurjimmin paukkui, kuuli hän tonttujen ja menninkäisten hiljaa hiipivän huoneeseen ja jäävän siihen ovensuuhun hytistelemään ja vaikertelemaan. Mutta heti kun ne olivat saaneet kätensä ja jalkansa hiukan sulamaan, kiipesivät ne iloisina ja vallattomina kuusenrungolle. Siihen sopi niitä istumaan kahareisin seitsemän, kahdeksan kappaletta. Ne olivat aika rumia köntyksiä, ja niiden kasvot olivat kurttuiset, ja kovin ijäkkäiltä ne näyttivät. Kun niiden vaatteet tarttuivat pihkaan, nauroivat ne niin tuhottomasti, että menettivät tasapainonsa ja tipahtelivat permannolle.
Talvi pimeni yhä, ja niin tuli Lucian yö. Se yö oli niin pitkä, että kukkokin nukahti yli aikansa ja unohti kiekua. Ja silloin torkahtivat kaikki nuo kahdeksan tonttua lynkämäisilleen puunrungolle. Kun aurinko pilkisti tupaan ja herätti talonpojan, hypähti hän vuoteensa oljilta ja sai lähimmän peikon käsiinsä. "Nyt sinut paha perii, sinä häijy rumilas", sanoi hän, ravisteli menninkäistä oikein olkansa takaa ja piteli sitä auringon valojuovassa. "Kyllä minä tiedän, millä tavalla moisesta otuksesta loppu tehdään."
Kun päivänsäde oli hetkisen valaissut peikkoa, halkesi se pamahtaen ja lysähti kasaan ja näytti nyt aivan joltakin ruskeanahkaiselta pussilta. Talonpoika ripusti nahan seinälleen ja aikoi siitä oivaa metsästyslaukkua.
Siihen asti olivat peikot olleet hyväntahtoisia ja säyseitä. Mutta seuraavana yönä varastivat ne talonpojan pienen vakahaisen tyttären Cicillan ja panivat sijaan oman menninkäislapsensa. Talonpoika oli leskimies. "Kuka sinä olet?" kysyi hän, kun hän herätessään näki ruskean veitikan istuvan oljilla ja pöyhivän mustaa, takkuista tukkaansa. "Nimeni on Trulla-Ho", vastasi vaihdokas ja keikkui maitokulholle lyhyillä, väärillä säärillään. Käsivarret olivat niin pitkät, että sormet laahasivat maata.
Se söi ja joi kaikki, mitä suinkin sai, mutta vain maha ja pää kasvoivat. Talonpoika ei voinut milloinkaan unohtaa kaunista, sinisilmäistä Cicillaansa, vaan suri itsensä kuoliaaksi. Trulla-Ho jäi silloin yksikseen tupaan.
Tuvalle johtava polku kasvoi pian umpeen. Vain noita-akat uskalsivat sitä polkua kulkea, sillä heidän majojansa oli siellä ja täällä metsässä. Ne olivat kummallisia vanhoja eräkkäitä, jotka välttivät ihmisten seuraa, mutta viihtyivät Trulla-Hon parissa, ja Trulla-Ho opetti heille monta salaista taitoa omista peikkotiedoistaan.
Kappaleen matkaa siitä törrötti vielä se kiviröykkiö, johon Ura-Kaipa haudattiin tuhansia vuosia sitten. Sen ympärille kokoontuivat noita-akat eräänä kiristuorstainiltana. Voidesarvistaan sivelivät he voita ja ihraa ylimmän kiven pieniin uhrikuoppiin eli hiidenmyllyihin ja polttivat tikkusista ja rievuista valmistettuja nukkeja. Liekit loimusivat, ja tuulenkaataman puun juurien takaa helotti täysikuu. Muuan noita-akka, joka tunsi olevansa loihdittu kalaksi, aukoi ja sulki lakkaamatta suutaan, puhumatta sanaakaan. Vihdoin alkoi hän puhaltaa jotakin säveltä hirsipuun alta löytämällään varkaan sääriluulla. Silloin pyörivät toiset laulaen ympäri kiveä kuin lauma harmaita susia. Ja heidän juohotuksensa oli kuin hiljaista haukuntaa:
"Kuolonhirsi vihannoi,
Kallo vainaan teutaroi,
Hurme huppeloi.