Kuningas Birger, joka vietti juhlaa Håtunassa ja oli juuri käymässä pöytään, otti heidät hyvin vastaan ja toimitti heidän miehensä vierastaloon. Siellä varustautuivat kutsumattomat vieraat salaa aseilla ja illalla ryntäsivät he talosta ja vangitsivat ja raahasivat mukaansa sekä kuningattaren että kuninkaan. Kuningatarta juoksuttivat he vielä pitkät matkat hevosten välissä.
Arvid Smålantilainen, uskollinen hovimies, sai kahakan temmellyksessä siepatuksi syliinsä Birgerin kuusivuotiaan pojan Maunun ja paetuksi. Hän nosti pojan väkeville hartioilleen ja viihdytti häntä parhaansa mukaan. "Pikku herttua", sanoi hän, "ei tuo ole metsälintu, joka illalla käy levottomaksi ja läiskii siipiään. Minä kuulen väsyneiden hevosten huohottavan aivan takanamme, mutta minä tiedän polkuja, joille ei kukaan osaa meitä seurata. Pitkä on matka läpi erämaiden ja yli järvien enosi, Tanskan Eerikki Menvedin, luo, mutta minä kannan sinut sittenkin sinne, niin että pääset turvaan. Hän sinusta kasvattaa ritarin."
Päivän koittaessa heittäytyi Arvid väsyneenä hetkiseksi sammaliin ja nukahti. Silloin näki Maunu hyvin kummallisen näyn. Peikoilla oli siinä aivan lähellä asuinkumpunsa, ja siitä ilmestyi pieni tytöntypykkä, joka oli suloisin olento, mitä voi ajatella. Vaikkei hän näyttänyt juuri Maunua vanhemmalta, täytyi hänen kumartua, jottei satuttaisi päätänsä käytävän multakattoon. Hän levitteli kääpiöiden kankaita nurmelle valkenemaan, ja ne kimaltelivat ja välkkyivät ja olivat niin ohuita, että puolukat paistoivat niiden läpi.
Siinä oli Cicilla, talonpojan tytär, jonka peikot olivat varastaneet. Entistä kotiansa ei hän enää lainkaan muistanut, mutta maahiset olivat kastaneet hänet sannalla omaan tapaansa ja antaneet hänelle pienen hopeamaljan kumminlahjaksi. Ne pelkäsivät kovin ukkosta ja uskalsivat ulos vain pilvisäällä, jolloin aurinko oli peitossa, mutta kummussaan kisailivat ne iloisesti ja olivat tyytyväisiä.
Tyttönen piti Maunua kääpiönä, joka oli tullut vieraisille ja ojensi hänelle kätensä. "Käy sisään", pyysi hän. Maunu ryömi silloin hänen kanssaan kumpuun, ja maahiset panivat pöydälle pieniä juomasarvia ja astioita, joissa oli kallio-imarretta ja kuivattuja marjoja. Jokaisessa astiassa oli vain yksi marja.
"Minua ei peijaa kukaan", sanoi peikkojen kuningas ovelan näköisenä, täytettyään parisen kertaa sarvensa muutamilla tipoilla makeata vierrettä, jota oli käyty taloista näpistelemässä. Sarvi ei ollut suurempi lapsenhansikkaan pikkusormea. "Minä olen niin vanha, että olen nähnyt kahden ikämetsän lahoovan, ja tiedän myös, kuka sinä olet, pikku herttua. Koko maa on kerran oleva sinun, jos vain saat elää. Minne sinä nyt ratsastat kaksijalkaisella hevosellasi?"
"Eerikki Menvedin luo", vastasi Maunu.
"Onko se joku rikas talonpoika?"
"Ei suinkaan, peikko-ukkoseni. Eerikki Menved on ritarikuningas.
Muistelehan, mitä olet kuullut kerrottavan iso-isästäni, kuuluisasta
ritarista Maunu Latolukosta. Siitä pääset selville, millainen se
Eerikki Menvedkin on."
"Koetetaan, koetetaan", vastasi ukko ja siveli partaansa. "Tämä tyttönen tässä ei sekään ole meidän maahisten tytär, ja hän kasvaakin niin rutosti, ettei hän kohta enää sovi maamajaamme. Miten on meidän silloin menetteleminen? Ikävintä teissä ihmislapsissa on, että te kasvatte niin suuriksi."