"Minä saanen kai tulla noutamaan hänet täältä", huusi Maunu niin kovaa ja rohkeasti, että uskollinen Arvid heräsi. Pelästyneenä tarttui hän suojattiaan jaloista, jotka näkyivät kummusta ja nosti hänet selkäänsä. Mutta Maunu piirteli tuon tuostakin tikarillaan merkkejä kuusenrunkoihin.
Cicilla seurasi murheellisin katsein uutta leikkitoveriansa, kun tämä katosi puiden taa. Ensikerran oli hän nyt nähnyt ihmisen, ensikerran siitä, kun hän oli alkanut kasvaa. Ja nyt ymmärsi hän, että hänellä itselläänkin oli ihmisen sielu. Siitä hetkestä lähtien ei hän enää viihtynyt köntysmäisen kääpiökansan parissa, vaan kuljeskeli usein yksinään.
Eräänä iltana otti hän hopeamaljansa piilostaan. Peikot olivat sanoneet: "Jos sinä joskus haluat saada vastauksen kysymykseen, jota sinä hartaasti ajattelet, niin mene silloin juuri päivän ja yön erotessa toisistaan lähteelle, mistä ei kukaan ihminen ole vielä juonut ja täytä maljasi vedellä." Hän tiesi kyllä, missä semmoinen kirkas ja tyyni lähde oli korkeiden kallioiden välistä löydettävissä. Varovasti taivutti hän sananjalat sivulle ja täytti maljan ikiselkeällä vedellä.
Silloin alkoi maljan pohjasta tuikkia omituinen kimallus, ja ikäänkuin pienestä akkunaisesta näki hän ihanaan saliin, joka oli täynnä ritareita. Muuan jalon näköinen ylimys, jonka piirteet olivat hyvin murheelliset, istui kunnia-istuimella ja piteli Maunua polvillaan. "Tuo on varmaankin Eerikki Menved", ajatteli hän. "Nyt on Maunu saanut hyvän isän. Enpä ihmettelisi, vaikka hän olisi minut unohtanutkin." Kunnia-istuimen edessä seisoi Arvid Smålantilainen ja kertoi itkien jotakin. Cicilla kurottautui paremmin nähdäkseen, mutta samassa sammui viimeinenkin päivänsäde kuusten latvoista, ja vesi kuvasti vain tyhjän, kylmänharmaan taivaan. Silloin pisti hän maljan vyöhönsä ja nyyhkytti itsekseen: "Raskasta on istua yksinään, kun aurinko metsässä kulkee."
MÄRTA-KUNINGATAR NAURAA.
Birgeriä ja hänen kuningatartansa pidettiin vankeina Nyköpingin linnassa, mutta kun Eerikki Menved varustautui ritareineen tulemaan heidän avukseen, pääsivät he vapaiksi. Mutta epäsopu vallitsi yhä veljesten kesken, ja herttuat ottivat Birgeriltä suurimman osan hänen valtakuntaansa. Riideltyään sitten monet Herran vuodet, päättivät he vihdoin kaikki yhteisesti, että nyt piti tuleman heidän välilleen rauha ja sopu. Mutta kuningatar Märta uneksi hiljaisuudessa tykkänään toista. Hän halusi keksiä koston, jota ei hevin unohdettaisi, ja siksi lähetti hän sanan noita-akoille metsään. Trulla-Ho pani silloin suitset vasikan päähän ja ratsasti Nyköpingin linnaan.
Siellä vietiin hänet vankilaan. Portailla tuli kuningatar häntä vastaan, sylissä seula, joka oli täynnä riepuja. Hänen takanaan seisoi Birger kädet polvien välissä, hehkuen uteliaisuutta. "Jos sinussa on vähänkin noidan vikaa", sanoi kuningatar, "niin ammu taikanuoli herttua Eerikkiin, niin että hän kaatuu maahan ja kuolee!"
Trulla-Ho teki silloin rievuista nuken, jonka hän kastoi sannalla Eerikiksi, ja sitten tuotiin hänelle joutsi ja leppänuoli. Mutta kun hänen piti ampuman tuhoava nuoli nukkeen, risahti joutsi. Hän änkytti: "En voi. Suo anteeksi, Märta-kuningatar, en voi. Herttua on vihitty ritari, häneen ei minun nuoleni pysty." Kuningatar heitti vihoissaan seulan maahan. "Pysy sitten siellä, missä oletkin. Minä keksin itse paremman keinon", sanoi hän ja hävisi kuninkaan kanssa linnaan.
Alhaalla holvissa oli paljon noita-akkoja ja muita vankeja. Päivät päästään seisoivat he ristikko-akkunassa ja ulisivat ja kerjäsivät leivänpalaa vahtimiesten kulkiessa ohi. Siinä saivat he myös kuulla uutisia kaikista tapahtumista, ja puheina eivät olleetkaan nyt mitkään tavalliset asiat. Herttua Valdemar, joka ei pitkään aikaan ollut tavannut heimolaisiansa, tuli vihdoinkin vieraisille heidän luokseen, ja kun hänen piti jälleen matkustaman pois, seisoi kuningatar hevosen vieressä ja pyyhkieli silmiään. "Unohtakaamme kaikki vanhat vihat", nyyhkytti hän. "Suuresti surettaa minua, sano niin Eerikille, että Birger ja minä niin harvoin saamme tavata häntä. Jumala tietäköön, että minä rakastan häntä kuin omaa veljeäni."
Valdemar toi siis kerran Eerikin mukanaan, ja vähää ennen joulua ratsastivat molemmat veljet linnanportista sisään. "Varoituksia ei ole puuttunut", sanoi Eerikki ja kopahutti veitikkamaisesti miekkaansa. "Se vain virkistää ritarisydäntä ja tuo kemuihin mainion janon. Anna pienten piipattaa!"