— Hänen majesteettinsa tahtoo saada huvitusta, kunnes puolalaiset ja tataarit ehtivät avuksi.
— Ja kuitenkin tiedetään, ettei kumpaakaan kuulu. Eurooppa alkaa unhottaa meidän Diogenesmäisen hovimme ja sen ratsastavat valtioministerit, miekkaa käyttävät kanslistit, kaatuneet kamariherrat, kunniaistuimet kannon nenässä… ja piikkospalatsit ja kuninkaallisen ruokapöydän paistoräiköiset ja kaljahaarikat.
— Hänen majesteettinsa tahtoo kuiten kaiten pitää piiritystä ja tulee pitämään leirihuvia elinkautensa. Onpa aikaa aikaillessa. Poltava on kirppulinna ja tainnee antautua ensi laukauksesta.
Sotamarsalkka tuli äkkiä äänettömäksi ja pani kahvelin kädestään.
— Luulenpa että kaupungissa rupeavat hulluksi ja yrittävät puolusteleimaan!
Hän riensi ulos, hyppäsi satulaan, ja kaikki nousivat ja kuulivat yhtämittaista ampumista.
Valleilla kulkevilla venäläisillä vahdeilla oli tapana iltapimeässä kuuluvasti ja pitkään huudella: Hyvää leipää, hyvää juomaa! — Heidän huudellessaan oli nyt eversti Gyllenkrok, kenenkään kuulematta hänen marssiansa, alkanut kaivaa juoksuhautoja ja luoda suojuksia, mutta samassa juoksi kuningas kentän yli ja huuteli ääneensä kenraaliajutanttiansa. Kun hänellä oli miekka kädessä, ei hänen juoksunsa tullut naurunalaiseksi. Gyllenkrok pyysi häntä huutamaan hiljempaa eikä säikyttämään vihollista, mutta jo hänen sitä sanoessa vaikenivat vahdit ja alkoivatkin viritellä nuotioita ja ampua. Ilmaan nousevat tuliset luodit valaisivat kunnaita ja niittyjä ja heijastuivat Worsklan rientävään virtaveteen. Työssä olevat Gyllenkrokin zaporogit heittivät lapionsa ja ruotsalaisetkin sotamiehet, jotka heitä miekanlappeella taputtivat nahkatakkeihin, alkoivat vihdoin itsekin paeta tai heittäytyä suulleen maahan.
Sillä tavoin oli ampuminen alkanut.
— Kas niin! — sanoi Gyllenkrok, joka seisoi puun takana kuninkaan ja Pikku Prinssin kanssa. — Niin suurta hämminkiä saattaa pieni tapahtuma matkaansaattaa, ja vielä viimeisen kerran uskallan minä esittää että koko piiritys heitetään sikseen. Minun rukoukseeni yhtyvät väsyneet sotajoukot ja kaikki onnettomat alamaiset kotimaassa. Miksikä ei meitä käsketty tänne talvella, jolloin kaupungin olisi voinut helposti valloittaa? Nyt kasvaa linnaväki päivä päivältä ja koko vihollisarmeija on tulossa. Meillä on ainoastaan kolmekymmentä tykkiä jäljellä ja kruuti, joka monta kertaa on kastunut ja kuivanut, sylkee luodin vain pienen matkan päähän kanuunan suusta ulos.
— Joutavia! Joutavia! Onpa sitä ammuttu niillä hirsiä paksumpiakin kuin vallipaalu.