— Mutta täällä niitä täytyy ampua satoja.
— Kun yhden voi ampua, voi satakin ampua. Meidän tulee tehdä juuri erinomaisia, niin siitä tulee kiitosta ja kunniaa. Nyt täytyy zaporogeille näyttää että täällä saattaa olla työssä ilman vähintäkään vaaraa.
Kuningas otti miekan kainaloon ja meni luotisateeseen kentälle. Häntä seurasi Pikku Prinssi, kalpeana, suorana, juhlallisena kuin nuorukainen muinaisajan juhlakulussa temppeliuhriin mennessä.
Kaksi paksua hirttä oli ikäänkuin veräjän pieliksi lyöty luodun juoksuhaudan partaalle ja sinne pysähtyi kuningas pudonneen tykinluodin taakse, jonka kytevä hehku paljasti hänet viholliselle. Pikku Prinssi vilkaisi häneen epäröiden ja silitteli miekkansa kahvaa hiukan vapajavalla kädellä. Sitten kapusi hän toisen hirren päähän, jonne asettui kädet pitkin sivuja. Silloin nousi eräs aliupseeri, jota sanottiin Saarna-Martiksi, toisen hirren päähän. Hänellä oli nahanruskeat kasvot, musta tukka ja messinkiset korvarenkaat. Liikkumatta kuin kaksi maalattua puukuvaa katolilaisten pellolla seisoivat molemmat vahdit kuninkaansa takana ja ryssät raivoissaan tähtäsivät kanuunansa, tykkinsä ja muskettinsa tuota kummallista näkyä kohden. Kumpikaan ei tahtonut ensiksi nöyrtyä ja siksi pysyivät he paikallaan. Luodit soivat ja vinkuivat niinkuin piiska ja vitsa, niinkuin tuulispää ja pilli, ja poukahtavat kanuunankuulat heittivät soraa ja mättäitä ilmaan. Oli niinkuin ukkonen ja salamat olisivat lyöneet, maa vapisi niinkuin vauhko hevonen, ja puunpirstoja ja kivenlohkoja lensi yhtenä tuiskuna.
— Tuolla on kuningas! Nyt hän pyrkii ammuttavaksi! — huusivat sotamiehet ja syöksyivät esiin ja ajoivat zaporogeja mukanaan. Taas alkoivat lapiot liikkua ja taas kiskoivat zaporogit turpeita ja avasivat ojia, päästäkseen kyyristymään suojaan.
Siinä hän seisoi loimottavassa tervasvalossa, tuo ylhäisyyksien ja kenraalien majesteetti, sotamiesten toveri, maantieritari ja samalla kertaa kuningas ja filosoofi. Päivän pitkän olivat synkät muistelot hiipineet hänen perässään. Hän muisteli Aksel Hårdia, jonka hän itse erehdyksessä oli surmannut, ja kuoliaaksi ammuttua nuoruutensaystävää Klinckowströmiä. Ei hän kaivannut heitä kumpaakaan, mutta hän ei voinut unohtaa heidän verisiä vaatteitaan. Vaan koko hänen pilviä piirtävä kevytmielisyytensä poika-ajoilta heräsi eloon ja poisti raskaat ajatukset, kun hän kuuli kuulat. Hän oli juonut sotaleikkien maljan sakkaan saakka ja juomaa oli joka päivä yhä karvaammin höystettävä että se maistuisi. Suuria, meluisia voittoja alkoi hän katsella kaameammassa valossa sen mukaan kuta harvinaisemmiksi ne tulivat. Vielä hän joskus saattoi puhella suurten valtakuntain hallitsemisesta, vaan enimmäkseen siinä mielessä että niiden tulisi joka päivä varustaa hänelle satamäärän urhoollisia sotureita. Hän ei unohtanut että joka silmänräpäys saattoi olla hänen viimeisensä, mutta onnettomuuden vuodet olivat tulleet… ja kuinka suloista olisi levätä kunniakkaan kuoleman jälkeen! Vaikka hän tahtoisi ja tietäisi voivansa, niin se ei kuitenkaan onnistu, ja hän joutuu pilkattavaksi sentähden etteivät muut voi seurata… Se oli elämän syksyn hallainen henkäys! Hän tahtoi kuitenkin koettaa, hän tahtoi näyttää että hän vieläkin oli Jumalan erityinen varjeltava. Jollei hän sitä olisi, niin tahtoi hän kaatua niinkuin halpa sotamies.
Saarna-Martti innostui sillä välin niin ettei hän voinut pysyä alallaan pylvään nenässä, vaan otti musketin selästään. Kukapa ei olisi tuntenut Saarna-Marttia, mestari-ampujaa, joka sai itse kuninkaankin käsiään paukuttamaan? Hän osasi yhtaikaa ampua pakenevan ratsumiehen ja jalkamiehen. Hän puheli itsekseen ja naureskeli ja otti sihdin ja ampui varjoa, joka oli kavunnut etäisimpään kirsikkapuuhun ja luodin sattuessa putosi kukkivia oksia pitkin alas niinkuin lintu. Silloin tuli metsämiehen into Saarna-Marttiin ja hän hyppäsi alas ja juoksi paikalle.
Maassa makasi kuoliaaksi ammuttu ukko, ja vieressä seisoi pieni yhdeksänvuotias tyttö.
— Se on isä, — sanoi hän itkemättä ja katsoi Saarna-Marttiin. — Me olimme nokkosia nyppimässä ja kotiin tullessa…
— No niin, kotia tullessa…