— Kuulimme ampumista, ja isä silloin kiipesi puuhun katsomaan. Se on isän kirsikkapuu.
Saarna-Martti ravisteli päätänsä, ja otti lakin päästään ja repi tukkaansa ja istui maahan.
— Jumala minua armahtakoon… eihän ukko ole koskaan tehnyt minulle mitään vääryyttä… Rakas lapsi… et sinä tätä ymmärrä, mutta minulla pitäisi olla tukaatinraha taskussa. Tässä on! Näet sä, tyttöseni, minä olen metsämies, ymmärrätkö, oikein sellainen vanha äijämetsästäjä. Ennen oli minulla tupa ja eukko, joka haukkui ja löi kun en koskaan tarttunut lapioon… tiedätkö mikä lapio on… vaan istuin metsässä lintujen soitimella. Kuuleppa! Kerran sitten otin musketin ja koiran ja läksin tieheni maailmalle.
Tyttö käänteli tukaattia tulen valossa, mutta Martti veti tytön polvelleen ja silitteli hiljaan hänen poskiaan.
— Kun olin päivän kulkenut, ammuin koirani. Kun olin käynyt toisen päivän annoin pyssyni metsämiehelle, joka oli tietä näyttänyt. Sitten ei ollut minulla mitään.
— Voiko tällä rahalla ostaa?
— Voi kyllä. Kun minä sitten tulin sotaan ja sain sotamusketin, niin olisitpa nähnyt! Silloin minusta metsämies tuli. Mutta taivas armahtakoon… Tule tänne joka ilta hämärissä, minä annan sinulle puolet päiväannostani ja kaikki mitä voin saada kokoon.
Hän tuijotti ruohossa makaavaa muskettiaan. Sitten hän nousi ja jätti sen siihen.
— Tyttönen ei voi tietää, että minä ammuin, eikä hän saa sitä koskaan tietää. Minä olen Juudas, joka olen viattoman tappanut. Ei saa murhata! Ei saa murhata!
Hän piteli otsaansa ja hoiperteli kentän yli. Sitten tuli hän d'Albedyhllin rakuunain luo, jotka lojuivat nuotion ympärillä ja lukivat rukouskirjojaan, ja sinne hänkin istui lukemaan, ja viimein alkoi hän ääneensä rukoilla ja saarnata.