— Kenen kanssa puhut? — kysyi samassa Agrell, joka nousi portaita ylöspäin kamariin. — Olethan sulkenut oven sisältäpäin, etkö suo minun levätä vuoteessani?
Celsing kääri vikkelästi vaatteensa kokoon ja vetäsi mytyn tarkasti solmuun. Ja hän kiinnitti siihen paperilipun, johon hän kirjoitti, että hän lahjoittaa ne kaikki palvelijalleen, jottei kukaan muukalainen pääsisi kantamaan hänen rehellistä, ruotsalaista soturintakkiaan.
— Hyvä veli — huusi hän Agrellille. — Elä suutu minun ominaisuuksiini, vaan anna minun vielä olla yksin muutamia silmänräpäyksiä.
Sillaikaa pukeusi hän poimukkaisiin turkkilaisiin housuihin, pisti lipokkaat jalkoihinsa ja pujotti käsivartensa tuon keltaompeleisen takin hioihin. Huolellisesti kätki hän valituskirjeen vyönsä alle, sovitti sitten punasen suippolakin päähänsä ja avasi varovasti ikkunan.
Agrell istahti ylimmälle portaalle, vaan väänsi aina vähänväliä lukon kääkkää. Celsing on hiljainen ja suljettu nuori mies, ajatteli hän, eihän sitä tiedä mitä tuossa salaluonteessa piilee, vaan kovin olisi sopimatonta, jos hän täällä rupeaisi antautumaan minkäänlaisiin seikkailuihin.
Hän väänsi kerran vielä lukkoa ja virkkoi:
— Et sinä ole syntynyt etkä kasvanut tuhmuuksia tekemään, veli Celsing, vaan vanhemmaksi päästyäsi rauhassa elämään ja kaaliasi viljelemään… Mitä se tuo nyt merkitsee, että sinä siellä poljet lattiata edestakasin etkä avaa mulle ovea?
Mutta Celsing ei vastannut. Hän nousi ikkunaan ja kastanjan oksia myöten hän hiljaa maahan kapusi, jotteivät ystäväin varoitukset eikä viimeinen kädenpuserrus saisi häntä horjumaan päätöksestään.
Puutarhassa asteli joukko palvelijoita vaaleansinisissä takeissa ja olalla suuret, hopealta ja kullalta kiiltävät olkalaput, jotta pinnalta salaisivat lähetystön köyhyyden, mutta he olivat nyt talon toisessa päässä. Taakseen katsomatta hiipi Celsing portin kautta kadulle ja kun hän vihdoin saapui Hagia Sofian ja Seraljin väliselle torille, astui hän suuren puun alle seisomaan kerjäläisten ja raajarikkoisten joukkoon. Tässä on paikka, ajatteli hän, jonka Jumala minulle on osottanut. Te raukat, jotka kainalosauvoilla kuljette, te köyhät, joilla tuskin on kiveä mihin päänne kallistaa, oppikaa minun maamiehiltäni, miten tie ylöspäin kulkee!
Ei hän katsettaan siirräyttänyt Korkeuden Portista, josta vahtivat kapidsjat sapeleineen häätelivät uteliaita ulommas ja jossa, märkinä yön sateesta, kaksi katkastua päätä oli muurin syvennyksessä portinpielessä. Tottumaton kun oli mataloihin, kannattomiin lipokkaisiin, tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut tavallista pienempi, vaan kun hän varpailleen nousi, näki hän turbaanien ylitse tuon laajan pihan, jossa janitsaarit vartioivat, ja sen takana toisen portin, Menestyksen portin. Valkoset eunukit siellä raivasivat leveän tien kultaompeleisten silkkipukujen ja huojuvain turbaanisulkain väliin. Siellä seisoivat partaiset ulemat kirjavissa vaipoissa ja sinervissä saappaissa, siellä agaijalaiset taivaansinisissä kauhtanoissaan ja sotilaat korkeissa keltasissa lakeissa, kaikki kurottautuen katsomaan vielä salvassa olevaa porttia. Siitä piti sulttaanin tuleman. Sen hän tiesi. Ja hän luki itsekseen muistista loppusanat sen kirjeen, jota hänen sormensa vyön alla hypeltelivät: — Tämän on kenenkään pyytämättä, mutta totuuden ja ahtaalla olevain maamiestensä puolesta kirjoittanut Ruotsin alamainen Kustaa Celsing.