Tuossa kirjeessä oli hän kertonut suurvisiirin ja virkamiesten kavaluudesta, mutta kun siinä kaikki kulta ja hopea kimalteli päiväpaisteessa näytti hänestä, että hän sittenkin oli sanonut liian vähän. Hän muisti olkisäkeillä täytetyt kärryt, joissa hänen sairas kuninkaansa ajoi arojen yli. Hän muisti, kuinka Benderissä överstit ja kenraalit mustasivat kuluneiden takkiensa ompeleita, jotteivät kulumanjäljet pistäisi turkkilaisten silmiin. Ja kumminkin oli hän nähnyt mahtavain sanansaattajani kumartuvan näiden pakolaisten edessä vilpittömämmällä kunnioituksella, kuin millä tässä kadulla seisovat, vapisevat katselijat nyt laskivat turbaaninsa maata vastaan.
Kauhun hiljaisuus levisi yhtäkkiä ihmisaavikon yli ja ylhäältä Hagia Sofian tornista rukouksen julistajat alkoivat virren. Celsing kuuli heidän tervehtivän Muhamedin keisarillista jälkeläistä tuosta kirkosta, jonka kaareva kivikatto oli psalmeja veisattaessa rakennettu kristilliseksi ihmetyöksi ja jossa pyhien marttyyrien luusiruja oli seinään muurattu joka kahdennentoista tiilikerroksen väliin. Hän tarttui erään kerjäläisen sauvaan, voidakseen yletä ylemmäs näkemään. Menestyksen avatusta portista näki hän suurvisiirin pyramiitinmuotoisen päähineen ja viheriän kauhtanan, näki vaaleansinisen hevosväen ja sulttaanin omat, tummanvihreät agaijalaiset ratsumiehet. Siinä kulkivat punapukuiset telottajat köysikimput kädessään, kahvinkantajat ja vedenkantajat käsiliinoineen, tarjottimineen ja kultakannuineen, ja vihdoin läheni, silkkisten lippujen varjostamana, sulttaani, Ahmed kolmas, tulppaanijuhlain ja hääpitojen herra.
Celsing kaivoi molemmin käsin vyönsä alustaa ja tempasi esiin kirjeen.
— Jumala armahtakoon tuota onnetonta! — kuiskailivat hätääntyneinä kerjäläiset. — Hän on mielenvikainen, joka ei tiedä mitä hän tekee.
He tarttuivat hänen takkiinsa, vetääkseen hänet takasin, vaan he olivat liian voimattomat ja heikot. Silloin rupesivat raajarikkoiset häntä sauvoineen peittoamaan, mutta hän ei sitä tuntenut, ja kirje korkealla päänsä päällä tunkeutui hän janitsaarien joukkoon ja asettui suoraan sulttaanin tielle. Sulttaani, joka istui hiukan etukumarassa satulassaan, oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä näyttivät sumuisten lasien läpi loistavilta kynttiläliekeiltä. Hevostaan pysäyttämättä ojensi hän kätensä ja otti kirjeen sekä pisti sen valkoisen, mustan ketun nahalla reunustetun, damasti-pukunsa poimuihin. Telottajat tarttuivat nyt Celsingiin ja taluttivat hänet Janitsaaripihan poikki vankiluolaan, joka oli Menestyksen portin alapuolella.
— Sinä olet rohjennut antaa sulttaanille valituskirjan, — sanoivat he. — Onkohan sulla myöskin täydelliset, täysin pätevät todistukset siihen, mitä olet kirjoittanut?
Vanki havahtui ja vastasi:
— Todistukset.. Sanani… Ottakaa henkeni, ottakaa vereni todistukseksi!
He puistivat huoahtaen päätään ja jättivät hänet yksin. Mutta vankikopin kiviseinälle heijasti lämmin ja kirkas auringonsäde, yhtä kirkas kuin se, joka hänet aamulla oli saattanut tekemään päätöksensä. Tuo säde hänen mieltään vahvisti ja antoi hänelle tarmoa otsa pystössä odottaa rangaistuksensa täytäntöönpanoa.
Hän otti terävän liuskakiven maasta ja rupesi pitkiä tunteja lyhentääkseen piirtämään sanoja aina siihen, missä säde seinän tapasi. Säteen hiljaa siirtyessä seurasi hän mukana ja piirteli kirjaimen kirjaimen viereen. Kun ilta tuli, oli hän jo äidinkielellään kaivanut seuraavat rivit kaukaisen verivankilansa savipeittoseinään: