Näin riemulla nälkää
Mä sankarin puolla;
Vain parhaimmat miehet
Sai kaatua, kuolla…
Kun hän oli kaivanut valmiiksi sanan "kuolla", kalpeni säde ja pimeys valtasi. Kaukaa kolmannen ja sisimmän portin, Autuuden portin, taholta kuului huilujen ja kitarain säveleitä Seraljin puutarhoista.
Silloin levottomuus ja tuska täytti hänen mielensä ja hän puhui puoliääneen käsiään vääntäen:
— Naisia ja hekkumaa en suuresti ihannoi enkä enempää juominkeja enkä syöminkejäkään… Ja kaikki tämä pöyhistetty silkki, jota ihmiset himoitsevat? Turhuutta, turhuutta! Mikä arvo sillä on, kun sen omistat! Kuinka makeasti olen monta yötä nukkunut vanha sotatakkini käärössä pääni alla… Mutta maailmassa oli niin paljo, paljo, jonka ohi kuljin kylmänä ja välinpitämättömänä. Jos saisin vapauteni takasin, voisin istahtaa kadulle kerjäläisten joukkoon ja riemuten katsella noita pieniä kiiltäviä sisiliskoja, jotka vilahtelevat ruohostossa… Sydän, sydän, sinä, joka niin raskaasti tykytät, miksi niin kevynnä sykähdit rinnassani silloin, kun päivä vielä tielleni paistoi!
Pitkät tunnit hän pimeässä valvoi ja yhä hartaammin hän ikävöi saadakseen nähdä päivän säteensä kuvastuvan saviseinälle. Avaimen reijästä hän näki, että kelmeä kuutamo valaisi maan, mutta hänen ympärillään oli kaikki pimeää.
Silloin hän laskeusi pitkäkseen ja rupesi miettimään niitä säteitä, joita hän seuraavana aamuna aikoi seinään piirtää. Hän päätti, että jos hän vapaaksi pääsee, niin hän ne runot kääntää ja selittää puun alla Seraljin portilla viruville kerjäläisille, vaan jos hän ei koskaan enää näe taivaan vapaata lakea, silloin hänen ruotsalaiset sanansa ehkä kerran vielä suovat lohdutusta jollekin hänen samaan kohtaloon joutuneelle maamiehelleen. Kun hän oli koko runonsa saanut valmiiksi, nousi hän kävelemään ja lapsuudestaan muistamansa pääsiäislaulun nuotilla lauloi hän ääneensä:
Näin riemulla nälkää
Mä sankarin puolla;
Vain parhaimmat miehet
Sai kaatua, kuolla.
Nyt vankina lauma on
Nuori ja vanha,
Kuninkaan tähtikin
Pilvihin peittyi.
Nyt aroilla ventojen
Sankariheimot
Saa kerjäillä, nöyrtyä
Lopuss' on keinot.
Hän oljilla makaa
Mi kaikist' on suurin. —
Te nälkää jos näätte
Ja kärsitte tuskaa
Vaan muistakaa häntä!
Hänen vielä laulaessaan välähti äkkiä hänen silmiinsä punanen valo sormien läpi, joilla hän kasvonsa oli peittänyt Hän nousi pystöön. Oliko se vihdoinkin päivän koitto?
Mutta tuo punanen säde liehui levotonna saviseinällä ja ääniä ja askeleita kuului yhä lähempää. Taas kävi kaikki pimeäksi ja avainkimppu kuului rasahtavan lukon luona.
Kaksi orjaa astui luolaan tulisoihdut kädessä ja hänen eteensä permannolle he laskivat käärityn mytyn.