— Hyvin hyvästi! — virkkoi ylihoitajatar, joka sanaakaan ymmärtämättä oli hänen liikkeitään seurannut. — Oikein hyvin! Noin juuri sinun on riehuttava… lue runosi vain vähän hiljemmin. Ääni hieman pehmeämmäksi! Ehkä vähän vähempi niskan nykkiminen myöskin riittää… hullunkurista esittäessäänkin voi olla miellyttävä. Ota nyt käsiisi tämä vasu. Siinä on, kuten näet, raikas ruusupehko. Olen itse antanut Viraltapannun Messiaan sen siihen istuttaa, sillä ei kukaan osaa sitä kätevämmin tehdä kuin hän. Heti kun tanssi päättyy, tulee sinun astua esiin ja polvistuen laskea korin sille perlemo-pöydälle, joka vanhimman papukaijan eteen on asetettu.
Kankeana kuin vanha sypressi otti ruotsalaisnainen korin käteensä, mutta hänen silmäinsä edessä musteni maailma ja suonenvetoisesti hän vasun kanninta puristi. Pilan ja naurun esine oli hänestä tässä talossa jo alunpitäin tehty, mutta siitä hän ei ollut välittänyt; nyt vasta, kun hänet vaadittiin esiintymään pelkällä olennollaan hauskuttaakseen muita, tunsi hän, kuinka avuton, kuinka yksinäinen hän todellakin oli.
Huilut ja rummut rupesivat soimaan esiripun toisella puolella ja hetken kuluttua kolisti ylihoitajatar uudelleen sauvallaan ovipieltä. Silloin vetäytyi peitto sivulle ja tanssijattaret marssivat kaarikattoiseen saliin, jossa kukkasilla verhotut papukaijanhäkit olivat tähdenmuotoisten lamppujen alla. Kun lauma oli ääneti tervehtinyt sulttaanin äitiä, joka makasi patjavuoteella, levitti hovin ylihoitajatar pergamenttinsa ja luki tuon hyvin sirosanaisen puheensa.
— Jalot papukaijat, te, joille on suotu kukkasten kauneus ja ihmisten ääni! Tanssin hengettären taru on tämä. Joku aika sitten eli eräs kerjäävä dervishi, nimeltään Turk. Hän makasi paljaalla maalla ja kulki alasti katuja pitkin, pukunaan vain suuri turbaani. Eräänä päivänä, kun hän joi vettä tammen alla kasvavasta lähteestä, näki hän pojan, joka tanssien leikki papukaijan kanssa ja koetti kierasta jalokivillä koristettua sormusta sen toiseen jalkaan. — Jos olet sulttaanin poika, virkkoi Turk, ei sinun pitäisi ajatella tanssia eikä turhuutta. Opi ymmärtämään, että kuollutta jalokiveä kalliimpi on vesipisara, sillä se kieltäsi virkistää, ja rubiinia kalliimpi on veripisara, sillä se kuljettaa elämän tulta jäseniisi. — Poika vastasi: — Kiittämätön, väsynyt mies! Toisin opettaa mulle isäni; hän opettaa, että jalokivi ja rubiini ja kaikki kauneus maan päällä on yhtä elävää kuin sydämmessämme veri, ja se helmeilee kasteena siinä puussa, joka varjostaa koko maan ja jonka nimi on Jumalan rakkaus. Kun sitä puuta katson, en voi istua enkä maata, vaan tanssin hengetär minut valtaa ja minun täytyy nousta maasta. — Tämän sanottuaan rupesi poika taas tanssimaan, niin sulavasti ja hiljaa, ettei kerjäävä dervishi hänestä silmiään irti saanut ja hänestä tuntui, että hänenkin täytyy tanssia. Ensin tahtoi hän kumminkin vielä virkistyksekseen juoda kahmalollisen vettä, vaan kun hän kumartui kuvastavan lähteen yli, häpesi hän omaa rumuuttaan ja takkuista partaansa ja jäi siihen istumaan kuin kivettyneenä. Silloin lensi papukaija säälien hänen luokseen ja istahti, kimalteleva jalokivisormus jalassaan, levitetyin siivin hänen turbaaninsa päälle, sitä loistavana töyhtönä koristaen. Taas katsoi dervishi kuvaansa lähteestä. Ja vavisten hän nousi ja tanssi pojan kanssa ja lausui sen lupauksen, että siitä päivästä hänen luostariveljensä tulisivat leikkien ja tanssien kiittämään Jumalaa. Jalot papukaijat, sen tanssin muistoksi teitä tänä yönä seppelöimme ja palvelemme.
Tämän puheen loputtua alkoivat orjattaret keinuen käänteleimään ja tanssimaan. He liikkuivat niin hiljaa, että heidän askeleensa eivät matolla kuuluneet. Heidän harsopukunsa liehuivat heidän ympärillään väljinä kehinä, synnyttämättä hienointakaan huminaa, ja huilujen ääni soi talttuneelta ja kaukaiselta, kuin laulu etäisestä, merellä keinuvasta laivasta.
Silmät ummessa kohotti Iltatähden Tuike käsivartensa niskan kohdalle, onnellisena kun tanssissa sai näyttää ja itse ihailla lempeää kauneuttaan. Hänen jalkansa ei ollut kuin kämmenen kokoinen ja hiukset ulottuivat polvitaipeeseen saakka. Hän ei tiennyt maailmasta muuta, kuin että se oli suloinen, eikä toivonut muuta, kun että padisja kerran antaisi hänelle kioskin, jossa seinäverhot olisivat punasta damastia ja jonka suihkukaivossa hajuvesi poriseisi.
Keskelle tuota ihmisperhosten hiljaa heiluvaa laumaa oli Tuhma Ruotsalaistyttö käskyn mukaan pysähtynyt ja hän tunsi lampuista riippuvain tupsujen ja koristeiden hipasevan päälakeaan. Hän ei itse ollenkaan tiennyt, kuinka ylevän ja kauniin näköisenä hän siinä seisoi karkeassa karvapuvussaan. Eikä hän sitä ajatellutkaan. Hän ei tuntenut kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hänen piirteensä olivat kirkkaat ja puhtaat ja hiuksensa pehmeät kuin se silkki, josta Brussan naiset sulttaanin äidille pukuja kutoivat. Eikä hänelle johtunut mieleenkään, että maailma oli kaunis ja että aistillinen riemukin voi olla viatonta. Hän ei voinut tanssia, ei tietämättään sujuttaa käsiään kuin innostunut papitar, hän ei voinut huulillaan kiitosta laulaa, vielä vähemmin jäsenillään. Sellaista lahjaa ei ollut Jumala hänelle antanut. Hän kyllä oivalsi, että kaikki nämä Tserkessian ja Lesbon tyttäret olivat köyhissä majoissa syntyneet ja oppimattomia kuin hän, mutta heillä oli siltä taito, jota hänellä ei ollut, he tunsivat tanssin salaisuuden. Siksi hän yhäti maahan katsoi, mutta hän tunsi, että ylihoitajatar häntä tyytymättömänä tähysteli läpi neliskulmaisten silmälasiensa.
Kauan hän koetteli olla sitä huomaamatta. Vihdoin hän hytkähti; hän muisti, että hänellä oli käsky matkia toisia, olla narrina. Huojuttaen lanteitaan hän pari askelta astui.
Kohta kuului ympäri salin tirskuntaa ja supatusta, kuin tuulen viskellessä avoimesta ovesta kuivia lehtisiä kiviselle lattialle.
Ja kun hän katseensa kohotti, näki hän, että katselijat siellä kuiskivat ja kädet suun edessä hillitysti nauroivat hänen kömpelyydelleen. Hän oli täyttänyt käskyn, hovin ylihoitajatar oli tyytyväinen, mutta häpeä hänet taas jäykäksi kangisti. Lampun häkä ja kukkasten lemu nousi hänelle päähän. Ja kun tanssi vihdoin pysähtyi ja hän kantoi korin tuon vanhimman papukaijan eteen, joka vaivaisena istui kokoonlyyhistyneenä ja toista silmäänsä tiirotti, silloin hän tuskin enää näki mattoa edessään. Hänen kätensä rupesivat horjumaan ja juuri kun hän polvistuen ojensi uhriaan häkkiä kohden, luiskahti kori liukkaalta perlemopöydältä ja ruusupensas putosi maahan.