Silloin ryömi kohta joukko myrkyllisiä kuoriaisia, skorpiooneja, korin reunan yli esiin ja mullasta sen pohjalta kohottelihe käärme, jolla oli leveä, litteä pää.
Hetkisen käärme notkeasti keinutti ruumistaan edestakasin, niinkuin siihenkin olisi tanssin hengetär tarttunut. Sitten se vetäytyi nopealla, aaltoilevalla liikkeellä kokoon ja kurkotti papukaijaa kohtaan auki ammottavan, sähisevän kitansa. Peljästynyt lintu takoi meluten siipiään häkin hopeaista verkkoa vastaan, päästäkseen vartijansa luo ja saadakseen suojaa. Koko tuossa haudanhiljaisessa kioskissa, jossa naurajat olivat kalvenneet ja pudotettuja sulkia oli hujanhajan lattialla, kuului yksi ainoa tuskanhuudahdus; papukaija se kirkasi nyt sen sanan, jota hoitajatar sille niin uutterasti oli koettanut opettaa:
— Andersson! Andersson! Andersson!
— Jopahan muistit! virkahti ruotsalaistyttö. Hän oli noussut lattialta ja hän ikäänkuin näki silmäinsä edessä, miten Viraltapantu Messias kätki käärmeen ja kuoriaiset ruusupensaan juurien alle vasuun. Mutta sitä hän ei enää muistanut, että peljästyneitä katsojia oli lauma hänen ympärillään, kiivenneinä sohville ja seinämille pakoon.
Varovasti tarttui hän koriin ja kantoi sen avoimen ikkunan luo. Käärme käänsi päänsä häntä kohden ja nuoli kielellään ilmaa. Nainen nosti koria ylemmäs ja yhä ylemmäs paremmin jaksaakseen ja viskasi sen sitten alas laakeripensaikkoon. Vaan kun hän veti kätensä sisään, oli käärme kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Se iski ikeneensä hänen ranteeseen, jotta siitä veri tirskui, eikä hellittänyt siitä ennen, kuin tyttö sen lattiaa vastaan painoi ja suurella jalallaan sen pään murskaksi polki. Silloin hän astui pari askelta sivulle ja jäi seisomaan, selällään seinään nojaten.
Nyt vasta ruvettiin taas kuiskimaan ja puhumaan hänen ympärillään; mutta tuo ylpeä, valkohapsinen sulttaaninäiti, joka oli nähnyt janitsaarien palottelevan vääräuskoisten ruumiita Seraljiportin ulkopuolella ja joka monena yönä oli kuullut "äänetönten" hiipivät askeleet puiston siloisilla käytävillä, hän astui esiin ja tutki kauan ja tietävän silmällä verta vuotavaa käsivartta.
— Kallis lapseni, — virkkoi hän hiljaa, ja syleili ja suuteli kuolevaa ruotsalaista orjatarta. — Olet hengelläsi pelastanut lempilintuni. Vaan sinä olet samalla antanut meille kaikille vaikean arvoituksen aprikoitavaksi. Kuinka ovat jokapäiväiset velvollisuutesi ja ikävät, yksitoikkoiset arkitoimesi voineet käydä sinulle niin rakkaiksi, että se kaikki, mitä me tavottelemme, sinusta näyttää narripeliltä ja joutavalta leikiltä? Sinua on pilkattu syystä, että et ole tuntenut tanssin salaisuutta… Lapseni! Helpompi tuon salaisuuden perille on päästä, kuin sinun arvoituksesi. Minä kiittäisin jumalaa, jos hän joskus edes antaisi sellaisten äitien kasvattaa meidän poikiamme!
Kun sitten lamput sammutettiin ja öinen tuuli puistossa kohisi, istui pieni Iltatähden Tuike valvoen vuodepatjallaan. — Onko siis maailmassa todellakin jotakin, joka on suuremmanarvoista kuin kaksisataa huivia ja padisjan lahjat? Miksei sitä kukaan ennen ole sanonut?
— Elä noin syvästi sure kuollutta orjatarta, — kuiskasi eräs hänen ystävättäristään, — jos et ole hänestä pitänyt ja kumminkin olet häntä surettanut. Ei siihen enää kyyneleet auta.
— Elä sure häntä noin, — kuiskattiin seuraavana yönä, — jos miestä olet koskaan rakastanut. Jätätkö sydämmesi kokonaan hänelle? Te tserkessiläistytöt olette niin hehkuvia…