Kun nyt kuninkaan soihdunkantajat lähestyivät, seisoi Malina muori juuri lankun raossa katselemassa pimeälle kadulle.
— Se on hän itse! — puhui hän ja jyskytti huvihuoneen ovea. — Kuningas tulee siellä. Sammuttakaa kynttilä ja katsokaa luukun sydänreijästä.
Samassa lensi kuningas ohi hurjaa neliä.
— Kuinka kauniit kasvot sillä armollisella nuorella herralla on! — sanoi hän ja meni takaisin majalaan päin. — Ja puhdasta ja pyhää on hänen elämänsäkin. Mutta miksi piti hänen kiusata Jumalaa ja itse panna kruunun päähänsä? Siksi se liukahti häneltä matkalla ja voitelusarvi meni kirkon lattiaan.
Niin meni se yö ja kuukausi kuukauden perään, ja malmitarhassa viheriöivät taaskin kastanjat ja luumupuut berberi- ja viinamarjapensaitten takana, juhannussalko nostettiin ja hovi ajoi ohitse Karlbergiin.
Kuninkaan rinnalla istui Holsteinin herttua, joka oli tullut naimaan hänen sisartaan prinsessa Hedvig Sofiaa ja tekemään loppua kiusaavasta ikävyydestä. Ajaessaan huvihuoneen ohi, osui hän sattumalta heittämään silmäyksen auki olevaan ikkunaan.
Illalla tuli mies viitan kaulus ylöskäännettynä hiipien kolkuttamaan majalaan, mutta Malina muori katseli häntä epäillen.
— Menköön siitä helvettiin kauluksineen! — sanoi hän. Mies nauroi haljetakseen ja puhui huonoa ruotsia.
— Minä olen täällä saksalaisilla laivoilla ja pyydän vain saada tuoppisen marjamehua malmitarhassasi. Schnell!
Hän pisti muorille pari rahaa käteen ja työnsi hänet syrjään, ja muori oli antaa häntä korvalle, mutta samassa laski hopearahat ja malttoi mielensä. Muori pani mehutuopin multapenkille malmitarhaan, mutta itse hän istuutui puolittain suljettujen ikkunaluukkujen taakse pitääkseen vierasta silmällä.