Eräänä yönä, kun Num Eddaula kivistä vuoripolkua myöten palasi sellaisesta kokouksesta, sanoi hän palvelijalleen, joka soihtua kantoi:
— Olemme äsken uudistaneet veljesvalamme, että aina puhumme totta, paitsi yhdessä asiassa, kun on kysymys meidän omista hyvistä teoistamme. Ne me salaamme taikka valehdellen halvennamme ja koetamme unhotettuina kuolla. Mikäpä kuvastuu kauniimmalta ijäisyyden hiljaiseen suuruuteen kuin unhotus? Koko maan päällä ei ole niin kaunista paikkaa kuin on unhotettu hauta. Toisin siellä ruoho humajaa kuin muualla, linnutkin siellä toisin laulavat. Kuule minua, ystäväni! Totuudenpuhujain vapaat sanat ovat niin suututtaneet sulttaanin, että hän on uhannut heidät sotajoukolla hävittää, ellei heille lunnaiksi anneta minun päätäni. Ja minun pääni tuntee jokainen helposti tähdenmuotoisesta syntymämerkistä silmäni kulmassa. Minä tahdon tämän pääni itse sulttaanille viedä. Mutta se olisi hyvä työ, joka ei enää olisi hyvä, jos sillä tavotteleisin kunniaa, ja minulla ei ole halua eikä oikeutta sitä ilmaista. Jos meikäläiset aikomukseni aavistaisivat, niin he minut sitoisivat ja kätkisivät ja minua viimeisiin asti puolustaisivat. Siksi tulee sinun minua salaa seurata ja kun rangaistukseni olen kärsinyt, tulee sinun salaa haudata minut tuntemattomalle paikalle ja sitten levittää huhun, että olen vastoin tahtoani pelkurina ja pakenevana raukkana joutunut kiinni.
Kun päivä koitti, viskasi palvelija soihdun pois ja he laskeusivat Timurtassin linnan, sulttaanin huvileirin, edustaiselle, kukkivalle kedolle.
Nähdessään nuo muhkeat varustukset ja teltat joutui Num Eddaula ymmälle. Halukkaasti hän kuunteli erästä orjaa, joka kertoi, että Ruotsin kuningas asui tuossa linnassa pienen sotahovinsa keskessä, puolittain vankina, puolittain kunniavieraana.
— Käykäämme tuolla linnassa, — virkkoi hän palvelijalleen. — Itse olen heikko mies ja kun näen sankarin, saan siitä voimaa. Silmäni, vanhuudesta väsyneet, sulkeutuvat sitten ilolla.
He kävelivät puiston läpi, jota kesäaurinko viikunapuiden ja pensaskasvien välistä valaisi, ja näkivät, kuinka siinä käytävällä Brandklipparia talutettiin juotettavaksi. Kun he saapuivat linnan portaille, tuli heitä vastaan joukko turkkilaisia, jotka olivat käyneet kuningasta katsomassa, niiden joukossa itse sulttaani janitsaariksi puettuna. Num Eddaula vetäysi seinän katveeseen ja heitti levällään olevat hiuksensa silmän kupeisen syntymämerkin peitoksi, mutta hän tunsi hengityksen siitä suusta, joka samana iltana oli hänen kuolemantuomionsa julistava. Sankarin, sankarin hän tahtoi nähdä, muuten rupesi hän itse horjumaan.
Ovi avattiin. Hän astui vilkkaasti pari askelta lähemmäs esiripun luo ja katseli sen raosta kuningasta.
Tuossa väljässä salissa, jossa sulttaanin tanssijattaret niin usein olivat mattoja polkeneet, oli pitkin seiniä lattiasta kattoon saakka niin tiheään köynnöskasveja, että Num Eddaula luuli lehtimajaan katselevansa. Takimmaisella seinämällä makasi kuningas kapealla telttavuoteella, paita tarakoin rinnalta kaulaa myöten kiinni. Vieraan vallassa ollen, vailla sotureita, vailla käskijänoikeutta, vaikka olikin kaukaisen valtakunnan itsevaltias, ei hänellä ollut sen vertaa varoja, mitä tarvittiin juomarahoiksi ja lahjoiksi, jos tahtoi päästä sulttaanin puheille. Hän ei tahtonut nöyrtyä vierasten valtain lähettilästen edessä eikä astua sulttaanin luo voitettuna, viheliäisenä pakolaisena. Hän punastui ajatustakin, että hänen täytyisi näyttäytyä palvelijoilleen ja sotureilleen aseettomana, jonka pitäisi totella toisen tahtoa, vaikkakin hänelle joka päivä selitettiin, että tämä kaikki tapahtuu hänen omasta tahdostaan. Siksi hän oli ruvennut vuoteen omaksi. Hän ei potenut mitään tautia, hän poti rahojen puutetta. Aina Benderin kahakasta saakka oli hän vuoteessa maannut kuukauden toisensa perästä. Hän ei tahtonut jalallaan edes maahan astua, vaan kannatti itsensä lakanassa sohvalle, kun vuodetta oli korjattava. Hänen molemmat henkilääkärinsä Skraggenstjerna ja Neuman huomasivat kauhukseen, että hänen jäsenensä rupesivat kangistumaan ja lamautumaan. Vaan turhaan he häntä pyysivät edes kerran päivässä nousemaan pystyyn ja astumaan pari askelta lattialla.
Num Eddaula katseli kuningasta kuin pyhää miestä, jota kunnioittaen on tapana tervehtiä jonkun varjoisan tammen juurella.
Yskien oli äsken rintatautinen maisteri Eneman kertonut kuninkaalle pitkistä matkoistaan. Hän kaatoi pari elävää krokotiilinpoikaa mukanaan tuomistaan pulloista ja näytti, kuinka ne syöksivät mustankellertävää sappea suustaan, kun ne pantiin eläviltä palamaan sängyn viereen asetetulle, pyöreälle, hehkuvilla hiilillä täytetylle messinkitarjottimelle. Kuningas nojasi käsivarttaan patjoihin ja katseli hiiloksella kiemurtelevia elukoita.