— Olet varmaankin viisas mies. Mutta olisiko sulla myöskin rohkeutta seistä siinä, missä luodit vinkuvat?
Num Eddaula laski turbaaninsa maahan ja siveli miettien Valkosta partaansa, joka uumeille asti ulottui.
— Kuulun totuudenpuhujaan veljeskuntaan, enkä saa mitään ansiokseni lukea, vaan vastaa sinä, sankari. Jos ensi opettajasi on sinulle opettanut: elä tapa, elä tapa hiiloksella edes julminta eläintä… Jos nämä korkeat pasjat ja kaikki ihmiset sulle joka aamu sanoisivat: elä tapa, sillä se on synti. Pysy kotona valtakunnassasi ja huolehdi touvoista, vaikket siten kuuluisuutta saavuta… Olisiko sulla rohkeutta siihen? Onko sulla rohkeutta onnettomuudessa nöyrtyä ja tunnustaa olevasi voitettu ja antaa anteeksi vihollisillesi ja pyöveleillesi?
Kuningas rypisti otsaansa.
— Eikö hyvän soturin avu ole pysyä kestävänä?
— Sinä, joka vihaat valetta etkä tahdo, että muut sinua kuvaileisivat suuremmaksi kuin olet! Korkea on otsasi ja jalo, suuret ovat silmäsi, mutta sulla on häijy viiva suljetun suusi kupeella. Luulisi, että hymyilet, mutta sinä et hymyile. Nuo huulet kertovat jotakin aivan muuta. Ne niskottelevat Jumalata vastaan. Ne sanovat, että sinun tahtosi on hänen tahtonsa. Ne kokosivat kansasi, joka tuli voitetuksi. Kun Jumala on kansasi kukistanut, vierittää hän raskaan kallion sen haudalle, ja tahtoo että siellä sisällä kaikki olisi hiljaista. Hän tahtoo taas nähdä keltasia peltoja ja leikkiviä lapsia. Mutta sinä jatkat taistelua yksin, — ja häntä vastaan. Totuuden tunnustajat, kaikki vilpittömät, menestyksessä nöyrät, onnettomuudessa ylpeät, ne olivat nousseet sinua ihailemaan, ja nyt ne kääntyvät pois. Ehkä on kansassasi monta suurta miestä ja kuningasta, mutta kuka niistä alunpitäin on esiintynyt arvokkaampana, vilpittömämpänä valon soturina kuin sinä? Sinä pelkäsit unhotusta. Halusit, että haudallesi olisi syttynyt tähti ja palanut siinä tuhannen vuotta. Mutta onni kääntyi sulle vastaiseksi, sillä Jumala tahtoi kukistaa sinut ja kansasi. Siis, täytä nyt sankarityösi! Luovu tuosta turhasta kunniasta, niinkuin olet luopunut viinistä ja naisista. Tee se, tee se nöyrästi, tee se ylpeästi, kummin voit. Mene, asetu voitettujen, köyhtyneiden nurkkaan, istu kuin Job tuhkaläjälle. Sinä voit tahdollasi kasvosi hallita, hallitse siis itsesikin. Sinä voit enemmän kuin teet, — ja juuri sitä ei Jumala koskaan sankarille anteeksi anna. Hän ei ole oikeassa kädessään koskaan pitänyt kirkkaampaa jalokiveä kuin sinä, mutta hän ei ole myöskään koskaan omain kättensä työtä niin syvälle pimeyteen viskannut, kuin sinut… ja siksi sinua rakastan, sillä minä olen ihminen. Kaikista, joita olen tavannut, en ole ketään rakastanut niinkuin sinua, en ketään. Varo, varo, muutkin sinua rakastavat ja ne ovat paljo vaarallisemmat kuin pahimmat vihamiehesi ja pilkkaajasi.
— Ja ketä ne ovat?
— Ne ovat narrit. He ovat huomanneet tuon poimun suusi kupeella ja he tulkitsevat sen omalla kielellään. Narrit eivät vieraannu pois. He takertuvat vaatteisiin kiinni. Narrit tarvitsevat sankarin nekin, laakeriseppeleisen päänarrin kaikiksi ajoiksi, ja semmoiseksi he tahtovat riemulla sinut kruunata. Narrit eivät kysy minkälainen olet, he eivät ihmisiä rakasta. He ovat apinain kaltaiset, jotka Hidjan palmulehdoissa istuvat jumalankuvilla ja syövät taateleita päiväpaisteessa ja kirkuen ja matkien hyppivät oksalta oksalle, kun kuulevat ihmisen tulevan. Kuningas, sinä et pelkää kuolemaa. Jumala on kerta sen sulle armeliaisuudesta antava kun hän muistaa, miten kätesi poikasena heilutti keruubien miekkaa. Mutta hänen kostonsa sattuu syvemmälle: hän luovuttaa sinut narreille.
— Sinä menet pitkälle vapaapuheisuudessasi.
— Tahdon tutkia, kuinka pitkälle rohkeutesi ulottuu, koska olet sankari. Uskallatko jäädä unhotuksiin?