Kuninkaan otsa synkistyi yhä enemmän ja hän etsi vastausta. Hän istahti poikkipuolin sänkyyn, käärästen peiton kireälle sääriensä ympäri.
Num Eddaula pani kätensä ristiin ja kumarsi:
— Paljo, paljo on vielä, johon rohkeutesi ei riitä. Grothusen heläytti hatullaan messinkitarjotinta.
— Sinä, joka olet olevinasi totuudenpuhuja… kuka on sanonut, ettet sinä seiso tässä nöyryydestäsi ylpeillen. Kuka on sanonut, ettei rohkeutta vaadita siltäkin, joka tahtoo muistettuna kuolla?
Num Eddaula sulki silmänsä ja syleili tuskallisesti ilmaa.
— Sinä puhut totta, pasja. Kuuluisuus, se on likaista panettelua, likaista kunniaa. Se on häikäsyä ja valetta. Ylpeää kutsutaan nöyräksi ja nöyrää ylpeäksi. Te maailman kuulut miehet ja naiset Aatamista alkaen, paljoko olisi totuuden puhdasta kultaa jälellä, jos tuo pettävä tuhka pestäisiin pois? Ja sinä, kuningas. Kuka luki viimeisen ajatuksesi illalla, ennenkuin nukahdit? Kuka näki sinut pimeässä yksin, kun valveilla makasit? Kuka voi kerran ruumispaariesi ääressä laskea käden rinnalleen ja sanoa: Semmoinen hän oli! — Ainoastaan narrit sen uskaltavat. He sanovat: kysy meiltä, hän oli meidän kaltainen! — Ja kun he väsyvät sinua ylistämään, rupeavat he sinua kivittämään ja pilkkamaan ja osottavat sormellaan raskasta tapparaasi. Sinun rauhattomalle haudallesi rakentavat he tyyssijansa. Siinä he niin tiheässä tungoksessa seisovat, etteivät viisaammat pääse lähellekään maatuneita luitasi. Mutta sen sulle sanon: Jos narrit sinut omaksi sankarikseen valitsevat ja sinä sittenkin vielä voit nousta ja koota viisaat ja totuuden puhujat, menestyksessä nöyrät ja onnettomuudessa uljaat, ympärillesi, — silloin olet koettelemuksesi kestänyt. Silloin olet Jumalalle mieluinen soturi vielä muistonakin. Silloin ovat ihmiset sinua väärillä puntareilla punninneet, silloin olet se mies, jonka tahtosin sinun olevan.
Num Eddaula viskausi polvilleen ja painoi otsansa mattoa vastaan.
— Minä olen heikko mies, joka voimaa hakeakseni olen sinua näkemään tullut. Paljo olen elämässäni rikkonut, — jos mulla ei ole arpia nahassani, on niitä sydämmessäni. Minä tahdon unhottua, unhottua. Minä tahdon nukkua, nukkua. Kuuluisasta tulee toisen orja, joka, aina sen mukaan, miten hän on viimeisen herransa suosiossa, saa seppeleitä tukkaansa tai iskuja selkäänsä. Rakkaus ei voi julistaa rauhaa hänen haudalleen. Siihen kasvaa aina vain korkeammaksi puu, jossa on yhä ihmeellisemmät solmuiset oksat ja milloinkaan vaikenematon, ääretön levottomuus ja huokaus soi sen lehdiltä.
Vastausta ei kuulunut, äänettömyys vallitsi suuressa huoneessa. Vihdoin helähti messinkitarjotin, kuningas viskasi siihen kirkkaan kultarahan valkopartaiselle ennustajalle. Tämä ryömi polvillaan vuoteen luo ja painoi kasvonsa lakanaan, mutta rahan hän koskematta jätti.
— Elä sinä, kuole sinä, — virkkoi hän, — aina on taistelu sinun ympärilläsi riehuva. Minä käyn lepoon.