Aikusin seuraavana aamuna mestattiin Num Eddaula sulttaanin teltan edustalla. Varma tieto, että unhotus tulisi hänet peittämään, valoi rauhaa hänen viimeisiin hetkiinsä.
Palvelija hautasi hänen ruumiinsa kauas kahden sypressin väliin. Ja kun hän oli luonut haudan umpeen, kylvi hän siihen maissijyväsiä kyyhkysille, joita siihen lehdon puista tuhansittain kertyi. Pian kasvoi haudalle pensaita ja valkosia kukkia ja pensaiden viileässä varjossa lepäsivät usein soturit ja paimenet hetkisen helteisiltä taipaleiltaan. Siellä vallitsi rauha. Siellä nukkui unhottunut ihminen.
Kuninkaanratsastus.
Hovikansleri von Müllern istui puujakkaralla keittiön uunin edessä Ruotsin kuninkaan talossa Demoticassa ja paistoi piirakkaita. Hän nosti toisen kuluneen takinliepeen tulen valoon ja tarkasteli sitä.
— Vielä ovat kullatut reunustat jälellä haaratakin liepeessä — virkkoi hän Grothusen'ille, joka seisoi vieressä käsiään lämmitellen, — mutta pilalle ne ovat mustuneet. Ja yleensäkin rupee tämä meidän ruotsalainen retkikunta olemaan mustalaisjoukon kaltainen. Minä sanon niinkuin Fabrice: en muista enää minkänäköiset rahat ovatkaan, ovatko ne pyöreät vai neliskulmaiset.
— Ne ovat pyöreät ja ne vierivät kuin rattaat! — vastasi Grothusen ja hieroi hyvillään käsiään vastakkain. — Kuningas, hovi, kokonainen pieni armeija, eikä rahoja muuta kuin pieni kipene lainattuja lantteja… ja niin eletään pienessä turkkilaisessa kauppalassa satojen peninkulmien päässä kotimaasta! Oletko koskaan kuullut puhuttavan mistään sellaisesta? Totta tosiaan, se on tämä kaikki niin hullunkurisen näköistä, ettei tee mitään, jos joskus onkin vähän ohkasemmalti sokuria piirakassa. Turkki ei lainaa meille enää äyriäkään. Ja vaikka mulla on semmoinen puuha rahoja kokoonhaaliessani kaikilta maailman koronkiskureilta, etten ehdi öisinkään nukkua, niin enpä totta tosiaan käsitä, millä tavalla riittävästi matkarahoja saamme. Olen jo sanonut hänen majesteetilleen, että meidän ei auta muu, kuin ottaa koko liuta saamamiehiä jälkijoukkona mukaamme Ruotsiin, sijoittaaksemme heidät Karlshamniin, kunnes heille voidaan velka suorittaa. Ajatteles, pikku Karlshamn paisuu aivan täyteen turkkilaisia, jotka lankeavat polvilleen kadun kulmissa ja rukoilevat Allah'ia! Mutta sama se, kunhan päästään lähtemään! Meidän täytyy lähteä liikkeelle rumpujen soidessa ja torvien päristessä niinkuin ruotsalaisille sopii, ymmärrätkö sen? Onneksi meillä on tallessa nuo kesällä saadut korukapineet, siltä retkeltä, jolloin sulttaanin luona kävin jäähyväistervehdyksillä. Tosin ei ole vaunuissani enää vuoria eikä patjoja, vaan ulkopuolella on siinä sitä enemmän messinkiheloja ja tupsuja… ja sehän on pääasia… Ja enkö itse ole ylhäisyyden näköinen, hä? Katsoppas tuota rintaneulaa, tuota nuuskarasiaa, — puhtainta tukaattikultaa…! Ja kaapissa on kunniaturkki, jonka sulttaani on mulle lahjoittanut, pari leveäkaulaisia tohveleita, piippalakki ja silkkinen yönuttu, jota Düben mielellään kirkossakin käyttäisi. Mutta siinä ne kalleudet kaikki ovatkin, ja saa vain nähdä, mitä jälelle jää, ennenkuin täältä päästään lähtemään!
Kuta pitemmälle Grothusen puhui, sitä iloisemmaksi hän kävi. Vihdoin hän meni ikkunan luo ja leväytti sen seposeljälleen.
— Mitä sinä siellä? — kysyi Müllern ja käänsi viluissaan takin kaulustan pystyyn.
— Siellä on joukko turkkilaisia, jotka odottavat saadakseen nähdä hänen majesteettinsa lähtevän ratsastamaan. Sataa näet taivaan täydeltä ja he tietävät, että hän silloin ei voi jäädä katon alle.
Grothusen käveli ja käänteli takintaskujaan ja kun hän sieltä löysi pari, kolme suurta hopearahaa, viskasi hän ne ulos ikkunasta ja huusi: