— Kotona Ruotsissa, sanot sinä. Vastaa mulle rehellisesti! Toivooko hänen majesteettinsa todellakin siellä voivansa koota uutta, verestä sotaväkeä?
— Toivoo… ja hän siellä uudet armeijat nostattaakin. Siitä tulee valtiollinen voimanponnistus, jonka vertaista maailma ei vielä tunne… Koettakoon! Aivan toista on, kun täytyy hädän hetkenä kutsua koronkiskuria velihopeaksi… ja ellei olisi koronkiskureja, eipä taitaisi olla ritareitakaan… Mutta kunnia ja kalpa, se on taas toinen asia!
— Ja sitäkö varten hän nyt vihdoinkin lähtee liikkeelle? Mutta minusta on sittenkin tuntunut, ettei hän vielä itsekään oikein tiedä, mitä hän lähimmässä tulevaisuudessa aikoo.
— Kuta pohjoisemmas hän ehtii, sitä selvemmäksi se hänelle käypi.
— Sinä ajattelet vihollisia, noita vanhoja, noita odotettavissa olevia… Saksia, Venäjätä, Puolaa, Preussia, Hannoveria, Tanskaa… Kuusi vihollista, joita vastaan täytyy sotia!
— Seitsemän. Sinä unhotat uusimman ja vaarallisimman vihollisen!
— Minkä?
— Ruotsalaiset!
Müllern nousi jakkaraltaan ja molemmat korkeat herrat seisoivat tuokin vastakkain.
— Taivaan Jumala, elä puhu niin. Sinähän tavallisesti olet niitä miehiä, jotka eivät epäile. Tämä on vierasta puhetta sinun suussasi.