— Sittenkuin kuningas on saanut varman tiedon siitä, että hänen alamaisensa ovat ruvenneet häntä vastustamaan ja niskottelemaan, ratsastaa hän kotiinsa yhtä kiivaasti kuin taisteluun… Mitäpä onkaan uskottava viimeisistä kuulumisista…? Virastot ovat pysähtyneet kuin myllynpyörät kuivuneen puron rannalla. Valtiopäivillä ja neuvostoissa puhutaan erottamisesta… Meillä olisi jo varmaankin leimuava kapina meneillään, ellei Ruotsin kansa olisi niin lainkuuliainen kansa… ja siksi toiseksi, onhan hän meidän kuninkaamme. Elä nyt noin uikuta, Müllern, eläkä valita, onhan tämä kaikki vain sinun omaa vanhaa virttäsi… eläkä säästele noin hiivatisti sokuria, vaan kaada koko tötterö piirakkaasi päälle… ja pää pystöön, noin. Hyvästi!
Müllern seisoi huolestuneena ja kykenemättömänä vastaamaan keskellä lattiaa. Hänen piirteistään kuvastui mitä suurin hämmästys, sillä avonaisesta ovesta kuuli hän Grothusenin huutavan eräälle rummuttajalle:
— Aukusti! Hanki tänne kelvollinen rumpu! Ripusta se kaulaasi ja tule minun matkaani basaari-myymälään.
Müllern puisteli päätään ja istahti taas piirakkaitaan kääntelemään.
— Mitä hullutuksia aikoo Grothusen nyt taas tehdä, mitä ihmeitä aikoo hän tehdä rummulla?
* * * * *
Seuraavana aamuna marssivat ruotsalaiset juhlallisesti Demoticasta, alkaakseen vihdoinkin kotimatkansa Itämeren rannikkoa kohden. Satoja peninkulmia heillä oli taivallettavana vuorensolien ja metsien läpi. Heidän jälessään ratsasti pitkä rivi turkkilaisia, juutalaisia ja armeenialaisia, joilla oli säkkejä ja nyyttyjä hevostensa seljässä. Siinä tuli seitsemänkymmentä ruotsalaisten vaativinta velkojaa. Kuningas oli iloinen ja säteilevä. Kaupunkilaiset ja heidän hunnutetut vaimonsa toivottivat siunausta sankarille, joka nyt läpi kaupungin ratsasti pois. Mutta Grothusen viipyi vielä majapaikassaan, hänen turkkilaiset ystävänsä häntä pidättivät. Yksi pisti mustepullon hänen kouraansa, toinen piipun hänelle hampaisiin ja mustapintaiset palvelijat repivät häntä takinliepeistä. Hänen väljät sieramensa ammottivat taas auki ja suurenmoisella auliudella tyhjenteli hän taskujaan palvelijain kahmaloihin. Sitten viskasi hän suuren vaatearkkunsa kannen auki.
— Rakas ystävä, paras ystävä, — puhui hän. — Tämän tavattoman hienon yömyssyn olen erityisesti sinua varten tilannut ja itse sitä käyttänyt, jotta se sulle olisi todellakin arvokas muisto… Ja sinulle, ukkoseni, sinulle olen säästänyt nämä ihkauudet tohvelit. Sinä ihmettelet, että ne ovat vähän lintassa… Katsos, omissa jaloissani olen niitä käyttänyt ollakseni varma, ettei ne sinusta kovilta tunnu… Ja sinä, veli, ota tämä silkkitakki…
Hän hyppäsi kuin vainottuna vaunuihinsa ja käski kuskin ajaa.
Kun ruotsalaiset illalla ehtivät Timurtaschiin, oli siellä vastassa pasja, joka sulttaanilta lahjana antoi kuninkaalle silkkikankaisen teltan ja jalokivikahvaisen sapelin.