— Passini on valmis. Minä olen nyt kapteeni Frisk nimeltäni ja
Kosenin ja Düringin seurassa aijon nyt rientomarsseissa ratsastaa
Stralsundiin.
Silloin paljasti Grothusen päänsä ja antoi kultareunaisen upseerinlakkinsa ja mustan tekotukkansa kuninkaalle.
— Tohvelit, yömyssy, kunniaturkki, silkkitakki… ne ovat poisannetut, — peri ne takasin! Alles ist weg! Nyt menee tekotukka ja hattu! Noihin tamineihin puettuna ja niiden lisäksi vielä ruskeaan ihotakkiin, ei teidän majesteettianne tunne kukaan; teidän vormunne on sitä laatua, että elleivät kaikki Rosen'it olisi erityisesti naisten suosiossa, ei hitto soi — salvo honore, — kukaan kapakanpalvelija antaisi herroille lasillista vettä. Mutta omasta puolestani olen kiitollinen, etten toki nahkaani tarvitse uhrata tällä kuninkaanratsastuksella Euroopan halki…
Mutta Grothusen istahti kumminkin heti matkavaunuihinsa ehtiäkseen edeltä vastaanottamaan herraansa Ruotsin meren partaalla, jonka rannikolle viholliset nyt rakentelivat kaupunkejaan ja linnojaan.
Päivät ja yöt harjoitteli kuningas hurjilla ratsastusmatkoilla noita molempia henkivartioitaan, jotka hän seuralaisikseen oli valinnut. Kun vihdoin tuli hetki, jolloin hän sai pukeutua valepukuunsa ja hypätä satulaan, kannusti hän niin voimakkaasti juoksijaansa, että Düring ja Rosen melkein kohta jäivät pari hevosenpituutta jälemmäs. Eikä hänen poskensa palaneet yksinomaan syystä, että raskas tekotukka häntä oudoksestaan lämmitti. Hänen mielensä paloi kuin kahakkapäivän aamuna. Tuo sankari, joka aivan tervennä oli kestänyt kuukausia tautivuoteessa makuullaan, jottei hänen tarvitseisi nöyrtyä ja käydä sulttaania tervehtimässä, ja joka vuoskausia oli hukkaan viettänyt aikaansa turkkilaisessa pikkukaupungissa, toivoen saavansa suuren sotajoukon komennettavakseen, hän ratsasti nyt kahden toverin seuraamana ilman palvelijaa kärsimätönnä matkalle vieraisiin maihin.
Kaviot kilahtivat kivikkoon kuin pillastuneen hevosen laukatessa ja viininviljelijät hypähtivät kesken uniensa ällistyneinä ovilleen:
— Kuka siinä noin hurjasti ratsastaa? — kysyivät he. — Jos se on joku vainottu karkuri, niin tulkoon majaani turvaan ja minä kätken hänet latooni olkiin.
— Varo, varo, ukkoseni sen ratsastajan miekkaa, — vastasi Düring. — Se on tänään löyhästi huotrassaan. Siinä ratsastaa upseeri, jonka eräs petollinen ystävä ja sukulainen on haastanut ottosille ja sitä hän nyt niin kiihkoisesti tahtoo tavata…
Mutta itsekseen hän lisäsi:
— Sen sukulaisen nimi on Ruotsin kansa… Siitä siis tuli meidän viimeinen taistelumme!