* * * * *
Sinetöitty rumpu oli arkkujen ja nassakkain lomassa niiden vaunujen keulalla, joissa Grothusen tällä välin ajaa rytisti Stralsundiin päin. Hänen sydämmensä tykytti kuin nuorukaisen, kun hän ensi kerran luki tämän kaupungin nimen kallellaan seisovalta tienviittataululta. Kohta kuului jo kellojen soitto Nikolainkirkon tornista. Hän näki sieltä, täältä talojen ikkunoista yksinäisen kynttilän valon ja kun hän laskusillalle ehti hyppäsi hän vaunuista ja kysyi vahdilta:
— Kuningas, kuningas, missä on hän? Onko saapunut mitään uutisia?
Vahti ei tiennyt mitään ja seuraavina aamuina seisoi Grothusen aina vallin luona ja tähysteli kotiinpalaavaa herraansa. Vihdoin eräänä kuutamoyönä saapui kuningas ja ajoi Dürkerin taloon ja jo seuraavana aamuna, kun saappaat oli leikkaamalla riisutut hänen ajettuneista jaloistaan, astui Grothusen iloisesti tervehtien hänen huoneeseensa.
— Teidän majesteettinne. Bin verliebt! — puhui hän.
Kuningas häntä sydämmellisesti kädestä tervehti.
— Kelpo Grothusingen, taitaa meille täällä tulla muuta tekemistä, kuin liehakoida neitosia.
— Enpä neitoseen olekaan rakastunut! Hän on varmaankin jo sekä äiti että äidinäiti, ainakin voisi olla… Enkä häntä muuten tunnekaan… Mutta nyt, niin kuin aina, pyydän nöyrimmästi saada teidän majesteetillenne salaa uskoa hullut tuumani.
Grothusen asetti kuninkaan eteen joukon papereita ja osotteli numeroriviä toisensa perästä, mutta työtä helpottaakseen kertoi hän sen kestäessä hilpeästi seikkailustaan:
— Oli päivällisen aika, kun kerran olin tulossa tänne Dürkerin taloon. Kniperthorin vieressä oli päiväpaisteessa talo, joka oli niin valkonen, että minun täytyi nostaa silmäni ja katsella sitä. Siellä istui nainen ikkunan edessä… Ei, nyt teidän majesteettinne laskee väärää numeroriviä!… Ne kaksituhatta guldenia, jotka tästä puuttuvat, olen itse syönyt ja juonut… Niin, hän istui siellä ikkunan ääressä, jonka valkonen uudin puoleksi peitti. Hänen hiuksensakin olivat aivan valkoset ja kasvot olivat kauniit ja niistä kuvastui sanomaton lempeys… Hän oli varmaankin päälle seitsemänkymmenen… mutta hän on sittenkin nainen! Ei ole mitään niin jaloa, kuin ihailla vanhaa naista. Mieli ei pala hänen läheisyyteensä… hän pysyy siinä ikkunan ääressä muistona, pyhänä legendana. Sellaista vain kunnioittaen miekalla tervehditään, kun asioilla ohi kuljetaan…