— Onpa hauska kuulla taas veli Grothusenia. Minä luulen, että vanha sukkelain ja tyhmäin ihmisten ihailusi lisääntyy vuosi vuodelta. Tuo holsteinilainen herra Görtz, joka pian saapuu tänne, kuuluu myös olevan sangen miellyttävä ja kaunopuhelias, lahjakas herra.
— Olen itse aina suositellut hänen palveluksiaan teidän majesteetillenne, vaikka tiedänkin, että sekä minä että Feif silloin heti saamme vetäytyä siimekseen. Ade! ade! Sellainen vähäpätöinen yrittelijä raha-asiain alalla kuin minä ei tietysti enää kelpaa näinä vaikeina aikoina, jolloin koko valtakunnan olemassaolosta on kysymys. Täällä tarvitaan suuri, ulkomaiden mallinen manalanministeri… Görtz on rohkea ja nerokas, on soturi valtiotaidon alalla, hän on hankkinut Holsteinin hallitsijalle rahaa kuin ruohoa. Hän on viekkaampi kuin kymmenen Grothusenia ja viisikymmentä Müllern'iä ja Feifiä. Minua nyt ei enää muu huoleta, kuin se, miten on kirjoitettava rakkaudenkirje vanhalle naiselle, sellaiselle, kuin on henttuni Knipethorin luona.
Kuninkaalle nousi taas veitikka silmään ja hän ojensi Grothusenille kynän.
— Asetu siihen pöydänpäähän kirjoittamaan niin minä sanelen.
Kuningas mietti hetkisen ja alkoi sitten:
— Jalohin neitsyt. Likanen sotakarhu sellainen kuin minä ei uskalla pyrkiä niin jalon naisen puheille kuin on madame, mutta te, ylevä neitsyt, voinette silti suosiollisesti lähettää minulle kuvanne, mutta pian, sillä kuninkaamme sanoo, että täältä kaikkien pian tulee lähteä taistelemaan ja kaatumaan, joten kuvan on hyvin kiire…
Grothusen nauroi ja kirjoitti ja nauroi ja puhui aina sekaan tileistään ja valtioasioista ja Görtz'istä. Kun kirje oli valmis, käänsi hän sen kokoon ja suuteli kuninkaallisen ystävänsä kättä ja hetken kuluttua käveli hän katua alaspäin Knipethoriin päin.
Vihdoin tapahtui eräänä päivänä, että Müllern, joka, vaikka myöhään, hänkin oli saapunut Stralsundiin, istui Grothusenin kanssa työskentelemässä kuninkaan etuhuoneessa. Lakeija avasi oven ja ilmoitti:
— Herra parooni Heinrich von Görtz!
Silmäpuolena, kohteliaana, perlemokahvainen pieni miekka vyöllään kalliin samettipuvun päällä astui Görtz huoneeseen. Hän tarttui Grothusenin ja hämilleen käyneen Müllernin käsiin ja painoi ne rinnalleen. Siten seisoivat siinä vastakkain nuo kolme silmäpuolta herraa.