— Tietysti, tietysti! Hätäraha, se on laina. Hädän hetkenä sillä rahalla vaihdetaan oikeaa rahaa. Saavutetaan voittoja ja maksetaan oikea raha takasin sekä viskataan hätärahat uuniin. Joka tahtoo tähdätä korkealle, hän ei saa arastella, vaikka itse piru olisi nuolen takonut!
Kuninkaan rohkea ajatuksenjuoksu kiintyi kohta tähän kysymykseen ikäänkuin otteluun tyhmiä ennakkoluuloja vastaan. Itse ei hän ollut koskaan erämaassakaan pistänyt kättään takin taskuun, tapaamatta sieltä tukaatteja. Mutta ollen välinpitämättömämpi kuin kerjäläinen siitä, mitä hänellä oli pukunaan ja vuoteenaan, ei hän koskaan ollut nähnyt esinettä, jota hänen todella olisi tehnyt mieli ostaa. Tukaattejaan hän ei ollut koskaan käyttänyt muuhun, kuin toisten rohkaisemiseen ja palkitsemiseen. Raha oli hänestä vain hallitsemisen välikappale. Mutta hän oli myötään nähnyt, että aina kun hän käski muiden luovuttaa rahojaan sotajoukon hyväksi, niin he valittelivat ja niskottelivat ja siitä hänessä oli noita palvelijoita kohtaan syntynyt halveksumisen tunne, johon kietoutui hillitsemätön halu saada hyvitystä, saada kostaa niille vihollisille, jotka olivat sysänneet hänet noin syvälle maailman silmissä. Eikö hän ollut kuningas, miljoonain ihmisten itsevaltijas? Miksi nuo itsessään arvottomat, pienet metallilaatat siis saattoivat häntä alinomaa kahlehtia ja estää, nuo laatat, joita toisin paikoin kutsuttiin talareiksi ja toisin guldeneiksi? Onhan se vain keksintö, jolla halpamielisyys kääntää nurin ihmisarvon ja pettää rehellisyyden, itse upeasti elelläkseen. Onko siis mikään rikos, jos vähän muuttelee tuollaisen keksinnön ruuveja? Oikeastaanhan olisi raha kerrassaan hävitettävä pois.
Hetken mietittyään virkkoi kuningas:
— Entä ehdot?
— Että minä pysyn Holsteinin alamaisena ja saan vapaasti valita apumieheni sekä vastata ainoastaan teidän majesteetillenne. Virastot ovat uudelleen muodostettavat. Sotaväki..
Kuningas katkasi hänen lauseensa.
— Mutta ei jalanleveydeltä maata isiltäperitystä valtakunnastani saa luovuttaa vihollisille minkäänlaisten rauhantekojen taikka sovintokauppojen kautta. Mieluummin kuolkaamme kaikin ja palakoon Ruotsi. Minä en ole näitä sotia alkanut. Naapurit rupesivat minua väijymään, kun vielä olin kokematon lapsi.
Nyt vasta notkisti Görtz polvensa.
— Maailma ei koskaan ymmärrä sankaria, joka mieluummin pitää vannotun sanansa kuin keplottelee viekkaana valtiomiehenä, mutta raukka se, joka ei sankarin kestävyyttä tahdo palvella. Huonoja ennustajia oli teidän majesteettinne syntymäkehdon kupeella. Ne näkivät tähdistä Jalopeuran kuvan, vaan eivät osanneet lukea Ruotsin suurvallan palosta… josta niissä jo silloin kerrottiin, peruuttamattomasta säälimättömästä palosta. Sankari, joka nousee kokoamaan ruotsalaiset tuohon suureen taisteluun, hän tarvitsee miehiä. Minä olen muukalainen, vaan, niin totta kuin elän, minä puhun sydämmestäni ja puhun totta. Niin pitkälle kuin voimani riittävät, tahdon oikealta ja vasemmalta koota polttopuita siihen rovioon, joka, sen pahempi, saadaan pystöön ainoastaan kirkkaan kullan avulla.
— Se leikki on uskalias.