— Siis siunattu olkoon tämä hetki. En sitten lapsuuteni ole tätä keveämmällä mielellä lähtenyt vuoteeltani.
Ehrenskiöld kuuli laukauksia ja kahakoimista. Hän otti laukkunsa ja sauvansa ja kiipesi jäiselle kannelle. Aallot loiskahtelivat hänen ylitseen. Mutta päivä sarasti sumuisen ilman läpi ja hän näki, että laiva oli ajautunut kiviselle luodolle ja että joukko outoja miehiä parastaikaa riisti aseita laivaväeltä.
— Anna pois mitä sulla on! — karjasi hänelle punapartainen mies, ojentaen pyssyään. — Karille laskeneet laivat ovat rantaväestön omia.
Ehrenskiöld puristi sauvaa kourassaan ja viskasi hänelle kerjuupussinsa.
— Ota, siinä on! Sitä sielun rauhaa, jonka nyt olen saavuttanut, ette pyssyillänne enää voi häiritä, mutta tällainen leikki voisi sulle käydä kalliiksi, mies… Minä olen kuninkaan upseeri…!
Empien laski punaparta pyssynsä alas.
Luodon harjalla paloi rosvojen sytyttämä harhatuli ja etäämpänä karien takana oli liputon kaliotta ankkurissa. Sen kanelia istui sairaloinen, kellertävä, nuori mies, pulskaan revonnahkaturkkiin käärittynä ja kainalosauvat vieressään.
— Mistä siellä on kysymys, Norcross? huusi tämä hienolla, mutta kimeästi vihlovalla äänellä. — Kiirehdi työtäsi, välemmin!
Punaparta vastasi:
— Tämä mies sanoo olevansa ruunun miehiä ja niin ollen lie parempi ampua hänet, kuin laskea hänet maihin kieliä kantelemaan… Hei mies, kerro pois, mitä miehiä sinä oikeastaan olet! Näen rääsysi sotilaspuvun jätteiksi, mutta ei niissä ole upseerin merkkejä. Oletko ollut niin kauan kotoasi poissa, ettet ole kuullut puhuttavan Lassi Gatenhjelmistä? Hän istuu tuolla laivan kannella, hän on meidän päällikkömme!