— Nimeni saat tietää, — vastasi Ehrenskiöld, — jos ensin hankit mulle säätynimukaisen puvun, mutta siitä en vähääkään välitä, mitä pahaa sinä mulle uhkaat tehdä, kunhan vaan kerran vielä eläissäni saan astua ruotsalaiselle maaperälle. Huomaanhan teidät jumalattomiksi merirosvoiksi ja toisenlainen näöltään on nyt tämä maa, kuin se valoisa ja onnellinen maa, josta lähdin… vaan kaikissa tapauksissa, minä olen kotona… Olen kotona! Hengestäni luovun nyt ilolla, mutta elä kiellä minua ensiksi astumasta ruotsalaiselle luodolle.
— Se on kohtuullinen pyyntö, — vastasi Gatenhjelm.
— Mutta kiirehdi, kiirehdi!
Hän koputti kärsimätönnä laivansa kaidepuuhun.
Ehrenskiöld viskasi sauvansa kannelle kuin sotavanki miekkansa ja laskeusi luodolle. Muutamia askeleita hän verkalleen astui, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tarrauneet maahan kiinni. Sitten hän lankesi polvilleen ja siveli ja hyväili kämmenillään kalliota ja painoi poskensa sitä vastaan.
— Kiitos olkoon sulle, taivasten isä, — kuiskasi hän, — sulle, joka niin kaukaisilta vierailta retkiltä olet palauttanut kotiin kodittoman pojan. Sinun, sinun olkoon kunnia!
Silloin antoi Gatenhjelm merkin ja Norcross kohotti kivärinsä poskelleen ja ampui laivan kannelta luodin Ehrensköldin pään läpi.
Kun aurinko nousi, purjehti merirosvoalus jo saaliineen Bohuslannin rannikkoa kohden, mutta autiolla meriluodolla lepäsi kotiinsa palannut soturi käsivarsillaan kalliota syleillen.
Marstrandin kirkossa.
Levottomina porvarit neuvottelivat Marstrandin torilla ja eräs kalastaja heille kertoi, että Tordenskiöld oli pian odotettavissa laivastoineen Marstrandin luo valloittamaan sen linnaa.