Bagge oikasi molemmat kätensä eteenpäin. Ei kukaan tiennyt, mitä hän sillä oikeastaan tarkoitti.
— Minä kadun — puhui hän, — että olen liian pitkälle lykännyt sen rukouksen, joka minun ehkä ensiksi olisi pitänyt esittää.
Ja hän rupesi rukoilemaan hyvää vuodentuloa ja suotuisia ilmoja, rukoilemaan hirsilautan puolesta, joka oli tulossa joelta ja heinäkuormain puolesta, joita vedätettiin taloihin ja koko Ruotsin kansan puolesta, jolle hän lupasi pysyä uskollisena, vaikka hän saisikin jälelläolevat päivänsä viettää syvimmässä vankiluolassa.
Silloin soturit ymmärsivät, miksi hän oli ojentanut käsivartensa eteenpäin. Hänen vielä puhuessaan kiinnittivät he käsiraudat hänen ranteihinsa ja taluttivat hänet sitten miekat paljastettuina välissään linnaan päin.
Katrinuska, eukkoseni…
Oli talviyö ja tähdillä oli tuo kylmä tuike, joka panee yksinolijan itkemään, ilman että hän itsekään tietää, miksi hän itkee. Seppeleillä koristettua paavin ivakuvaa, jota äsken oli kuljetettu Moskovan kaduilla, oli kansa tervehtinyt paljo äänettömämmin kuin ennen, ja kesken voiviikon iloisien ilveiden kuiskailtiin vihasta ja salahankkeista ja vangitsemisista. Missä kaksi ihmistä kohtasi toisensa, niin ettei heitä kolmas kuullut, kiroilivat he tsaaria. Papit nurkuivat savustusmaljoja heilutellessaan, että hän söi lihaa paaston aikana ja palveli roomalaisten jumalia eikä oman kirkon pyhiä. Bojarit valittivat, ettei heidän annettu nukkua rauhassa öitään, vaan että heillä teetettiin työtä yhtä paljo kuin niillä orjilla, joita käytettiin uusimaan koko Venäjän valtakuntaa kantapäästä kiireeseen saakka. He kertoivat, että tsaari oli tullut hulluksi. Jos ei hän istunut matkavaunuissaan eikä mikroskooppinsa ääressä, niin paranteli hän lääkärinä tauteja, teki suutarina saappaita, laivanrakentajana venheitä, valmisti norsunluuesineitä kuin sorvari taikka listi ihmisiltä päitä kuin pyöveli. Tällaisen päivätyön jälkeen nähtiin hänen toisinaan iltasaterian aikana astuvan soittokunnan luo ja lyövän rumpua niin taitavasti, ettei paraskaan rumpari ollut häntä etevämpi. Kauppiaat valittelivat tiskinsä ääressä näitä alituisia sotia ja talonpojat aukoivat vihoissaan paksuja sarkatakkejaan ja kätkivät niiden povitaskuihin poisajetut, pyhät partansa.
Kuta myöhemmäksi kävi yö, sitä terävämmin tuikahtivat tähdet ja Aleksei, tsaarin poika, istui yksin kammarissaan, jonka katto ja seinät olivat verhotut punasilla kankailla, joihin oli maalattu viheriöitä lehvänoksia. Hänen ympärillään lattialla oli jumaluusopillisia teoksia ja pieniä, hoikkasia kirjoja, hurskaita pyhäintaruja. Hän leväytti kynäänsä keskeneräisen kirjeen kohdalla, jota hän kirjoitti Affrosinjalle, punatukkaiselle suomalaiselle orjattarelleen; mutta häntä väsytti, kynä vaipui alas. Hän unhotti, että häneltä oli riistetty miekkansa ja perintöoikeutensa valtakunnan ruunun. Hän oli olevinaan puettu edesmenneiden tsaarien kankeihin silkkiturkkeihin ja turkoseilla kirjaltuihin saappaisiin ja hän oli suljetussa linnassaan tarkastelevinaan hovikultasepän teoksia ja keskustelevinaan oppineiden munkkien kanssa. Sitten hän uneksi astuvansa alas rukouskappeliin ja talvihämärässä siellä holvissa viettävänsä hartaushetken tuijottavan kristuspään alla, mutta laajana hänen ympärillään rehotti vanhanaikainen valtakunta, jossa kyläkellot soivat ja jossa myöhään noustiin vuoteelta ja aikusin sammutettiin tulet. Silloin nousi tsaari Pietarin veri hänen päähänsä ja hän oli lopettavinaan iltansa juomingeissa ja viskelevinään tyhjillä tinakannuilla kiitollisina riemuilevia bojareja päähän.
Ovi hänen takanaan aukesi, mutta hän luuli tulijaa palvelijaksi ja jäi istumaan mietteihinsä. Vasta kun hän kuuli käytävässä astuttavan ja naurettavan, käänsi hän hallavat, laihat, kuopille painuneet kasvonsa ja viisaannäköiset silmänsä sinnepäin. Se oli isä. Se oli tsaari, joka saapui yövieraineen ja he kantoivat keskessään pitkän pöydän, jossa kymmenen palavaa kynttilää oli pistetty kukin vehnäleivokseen. Monasti oli Aleksei juonut lääkkeitä, voidakseen sairautta syyttäen pysyä syrjässä heidän öisistä syömingeistä! Tuska sielussaan oli hän kerran Affrosinjansa kanssa valepukuisena paennut Neapelin viinimaille saakka, piiloillakseen tätä isää, joka nyt kohotti keppiään hänen päänsä kohdalla. Hän peräytyi taaksepäin nurkkaan.
— Aleksei, — käski tsaari, — sinun tulee tänä iltana olla isäntänä. Istu tuohon vastapäätä minua.
Juuri kun pöytään istuttiin, iski tsaari läiskäyttäen lähinnä seisovaa miestä korvalle ja huusi: