— Te sanoitte minua ahnaaksi ja tylyksi, eikö niin? — kysyi hän niin omituisella äänellä, että tuntui siltä, kuin hänen kielensä ei olisi puhunutkaan, vaan itse sydän.
— Niin sanoin.
— Ja te sanoitte, että tämä hätä on meitä kohdannut, jotta meistä tulisi parempia ja suurempia.
Trulsson nyökäytti päätään.
— No niin, seuratkaa minua! — sanoi muori ja he lähtivät ulos talviseen yöhön.
Hanki kantoi ja kylminä tuikkivat tähdet tyhjäin omettain yläpuolella, joissa ei karja enää ammonut eikä ruislyhdettä oltu pistetty nurkkaan varpusten jouluruoaksi. Tohiseva pohjoistuuli vinkui nurkissa. He painautuivat lähelle ladonseinää tuulelta suojaan ja metsään päästyään pitelivät he kuusenoksista kiinni.
Kauhu vei muorilta järjen, ajatteli Trulsson ja huusi häntä pysähtymään, vaan ääni ei kuulunut myrskyssä. Muori viittasi vain kädellään eteenpäin ja jatkoi vaellustaan. Trulssonia rupesi pelottamaan, mutta häntä hävetti jättää naista yksin yönselkään ja hän tiesi, että sudet olivat lisääntyneet sitämyöten kuin ihmiset olivat vähentyneet.
Pakkanen ja pelko jähmensivät hänen ruumiinsa, mutta hän lisäsi siitä huolimatta vauhtiaan tavatakseen edessään rientäjän ja pysäyttääkseen hänet. Silloin hän huomasi, että he olivat ehtineet erääseen autiotaloon, jonka isäntäväet olivat kuolleet ruttoon ja pojat kaatuneet sotaretkelle. Luhanparvi oli sortunut kinokseen ja tuvan eteisessä pyrysi Valtonaan lumi. Ovi oli selällään ja tyhjän tuvan läpi loisti valo aukinaisista ikkunareijistä. Kauhu valtasi Trulssonin ja hän pysähtyi.
Tuvanseinään nojallaan seisoi pelottava olento, kuin mies harmajaan turkkiin puettuna ja päässä suuri, särmäkäs, lunta täyteläinen ruunu. Seisoiko siinä tuo ruttoon kuollut talonpoika, joka oli noussut hätäisesti umpeenluodusta haudastaan, viettääkseen joulua tässä talossa, jossa niin usein Kaarlo yhdennentoista aikana tervetuliaismaljoja oli juotu ja harppuja soitettu?
Ingebritt-muorikin vapisi tuskissaan ja hän peitti silmänsä, jottei hän mitään näkisi, sekä juoksi tupaan.