Trulssonin sydänkin seisattui ja hän kumartui verkalleen haahmoa tarkastamaan. Silloin hän näki, että se oli kuoliaaksi paleltunut hirvi, joka muistellen entisiä talviöitä, jolloin se samalla seinämällä oli löytänyt suojan ja tuntenut sisältä säteilevää lämmintä, oli nojautunut autiota rakennusta vastaan, jossa ei enää eläviä nukkunut eikä hiilos näkynyt kimaltelevan liedeltä.
— Jumala meitä armahtakoon! — sammalsi Trulsson astuen tupaan. —
Eihän täällä menehdy ainoastaan ihmiset, vaan metsän elukatkin!
Mutta muori Ingebritt ei häntä kuullut. Hän oli jo irrottanut muutamia siltapalkkeja ja niiden alta lumen kalpeassa valossa nostanut esiin arkun, joka oli noin kyynärän levyinen ja kahden pituinen. Arkku oli siniseksi maalattu, koristeinaan valkosia kuviota ja siinä oli rautaset kädenpitimet.
Ingebritt-muori ei uskaltanut kääntää selkäänsä tuvan nurkkaan päin, jossa tyhjä vuode oli, vaan seisoi niin, että Trulsson jäi hänen selkänsä taakse. Tämä ei ymmärtänyt vielä mitään. Mutta kun muori tarttui toiseen kantimeen, tarttui hän itse toiseen, ja yhä katsellen ympärilleen joka nurkkaan kantoivat he arkun ulos tuvasta ja kirkkoa kohden. Siellä asettivat he sen keskikäytävälle, alttarin edustalle. — Mene nyt takasin pappilaan — sanoi Ingebritt-muori, — ja istu isännäksi aterioimaan kutsumattomain vierasteni joukkoon. Itseni täytyy minun jäädä tänne arkun luo ja miettiä yhtä ja toista, sillä kun aamulla aikusin tänne kokoonnumme, taitaa Jumala jättää minun toimekseni pitää aamujumalanpalveluksen.
Trulsson totteli ja astui hautuumaan poikki pappilaan, mutta hän mietti itsekseen, että onnettomuus on sammuttanut muoriparan järjen ja aamulla hän taitaa olla vietävä johonkin hourulaitokseen hoidettavaksi.
Kun aamu koitti ja myrsky tyyntyi, eivät kulkuset soineet niinkuin tavallisesti eikä vauraita pitäjäläisiä ajanut lumisia teitä myöten kirkolle. Ei kuulunut ruoskanläimäyksiä eikä huutoja peninkulmani alalta ränstyneistä autiotaloista. Joku yksinäinen tulisoihtu loisti puitten välitse ja muutamia naisia ja huonohenkisiä, sauvan varassa kulkevia ukkoja saapui kirkkoon. Miehiä ei ollut yhtään, kirkkoväkeä oli kaikkiaan kaksitoista henkeä. Hautoja oli enemmän kuin surevia eikä jouluaamu tämän syvemmässä hiljaisuudessa ollut ennen koskaan vaiennut.
He sammuttivat soihdut lumisilla kengillään ja, nähdessään Ingebritt-muorin istuvan arkkunsa kannella kirkossa, jossa ei yhtään kynttilää palanut, tuntui heistä, että he vihasivat häntä entistä enemmän.
Vähitellen saapuivat kirkkoon myöskin nuo pappilaan yöpyneet vieraat, mutta kellonsoittoa ei kuulunut soitten yli, sillä kellot tapulista olivat jo aikoja sitten valetut kenttätykeiksi, jotka nyt suljettuina ja äänetönnä lepäsivät erään Ditmarin järven pohjassa. Pappia ei ollut, joka olisi saarnastuoliin noussut. Lukkaria ei virttä virittämässä, mutta se palvelustyttö, joka jo kauan oli lukkarinvirkaa hoitanut, seisoi jo kirkonovella.
Silloin Ingebritt-muori nousi ja pyyhkäsi hiussuortuvat otsaltaan, mutta niin pimeä oli kirkossa, että hänen käsin täytyi haparoida, tavatakseen penkinoven, johon hän nojata tahtoi. Ei näkynyt kattoruunua eikä alttaritaulua eikä seinäpieloja. Ainoastaan vaskinen kynttiläjalka viereiseltä alttarilta kimalteli lumesta heijastavassa valossa.
— Eilen loppui rukouksemme — virkkoi hän — sanoihin: Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. — Sitten lisäsi hän hiljaa, melkein kuiskahtaen: — Anna meille meidän syntimme anteeksi!