Samassa saapui kummitukselta näyttävä, kellertävä lapsi kirkon kynnykselle kantaen soihtua kädessään. Sen valossa avasi muori arkkunsa ja polvistui sen vierelle hautakatokselle.

— Onnettomuus tekee ihmeitä, — virkkoi hän. Ja kaikista kirkossaolijoista näytti, että kirkon käytävälle välähti kirkkaampi valo kuin mikä sadoista vahakynttilöistä saattaisi lähteä.

Kuusi hopeapikaria ja kuusi hopealusikkaa nosti hän arkusta ja jakoi ne sotureille ja näiden seuralaisille. Hän tyhjensi neljä pullottavaa pussillista hätärahoja ja jakoi ne tasan kaikkiin ojennettuihin käsiin, jotta jokainen sai saman verran, ja jokaiseen ojennettuun esiliinaan pani hän leipää ja sormustimia ja muita esineitä, kunnes arkku oli tyhjä ja soihtukin sammui.

Fredrikshall.

Maaherra kutsui kansan kokoon ja laski pöydälle viisikymmentä talaria jokaiselle, joka vapaaehtoisesti rupesi ratsumieheksi ja sata jokaiselle, joka rupesi jalkaväkeen. Monet vastahakoiset iskivät sormensa poikki taikka vihloivat veitsellä ruumistaan, jotta olisivat kelpaamattomat sotaväkeen, mutta heille tuomittiin viisitoista paria vitsoja tai pistettiin heidät elinkautiseen pakkotyöhön Marstrandin linnaan. Hurjia soturijoukkoja kierteli ryöstellen kylissä. Kun talonpoika kuuli heidän tulevan veräjällä, avasi hän aittansa ja juoksi itse heinähaasion alle piiloon tai pakeni perheineen, karjoineen korpimaille. Tukholmassa sulkeutuivat neuvosherrat huoneisiinsa, jottei heitä kysyttäisikään. Tarkastajat kulkivat, sotaväkeä mukanaan, portilta portille, avasivat kellarit ja ruoka-aitat ja sudet etenivät kaduille saakka. Kauppapuodeissa ei ollut tavaroita, myllyssä ei ollut viljaa, vasara ei kalskanut pajassa, ei kaikunut iloisia ääniä eikä turvallisia talvi-iltoja vietetty kotilieden ääressä.

Silloin profeetallinen aavistus kauhistutti koko kansan. Kirkonovilla tai suljetuissa kamareissa kuiskailtiin, että Jumala, joka marttyyrikruunulla oli kansaa kiduttanut, nyt oli antava okaiden kadota ja lehtien uudelleen vihannoida ja että kuningas nyt oli kuoleva. Joka päivä odotettiin uutista, että hän oli kaatunut ja ihmeteltiin vain, miksi tuo sanoma viipyi. Kaikki tiesivät, että hän mies miestä vastaan taisteli kujissa ja aitavierillä kuin halpa sotamies. Useimmat herkesivät jokapäiväisistä toimistaan ja kulkivat pelokkaina uutisia odotellen. Eräs Tukholman porvari jo valitti, ettei hän tiennyt, mistä nyt saisi suruvaatetta ja hautajaisrahoja. Yksinpä Görtzkin joka aamu unetonna valvoi, kun hänen palvelijansa kantoi halkoja uuniin. Ruotsi oli samanlaisessa tilassa kuin kuninkaan raunioksi hävitetty talo Benderissä, mutta tämän suitsuavan rauniokaupungin päällä, jossa tuska haihtui pois odottavaan äänettömyyteen, näkyi tähtilennon tapaisia tulevaisuudentuumia, joista ennustajat sanoivat, että niitä vasta vuosisatojen perästä voitaisiin toteuttaa ja käsittää.

Näihin aikoihin eli Upsalassa kerjäävä ylioppilas, jonka oli määrä lukea papiksi, vaan joka ei koskaan saanut tehneeksi muuta kuin raivanneeksi ja tapelleeksi, eikä kelvannut muuhun kuin sepittelemään runoja hautajaisiin ja häihin sekä latinaksi että ruotsiksi. Hänen nimensä oli Tolle Årasson. Kädet ja jalat olivat hänellä aivan liian hentoset ja pienet suureen ruumiiseensa verraten, vaan vaikka hän näki nälkääkin, kukoistivat hänen parrattomat lapsenkasvonsa aina yhtä pyöreinä ja verevinä. Ei hän ihmisille mitään pahaa tehnyt, kunhan hän vain sai elää vapaasti kuin taivaanlintu ja kulkea omia teitään ja aamusin nukkua pitkään; mutta tovereissa vallitsi se käsitys, että hänen oli mahdoton tehdä erotusta hyvän ja pahan välillä. Kun värvääjät eräänä päivänä alkoivat kiertokulkunsa kaupungissa, tuli hänestä yhtäkkiä jumalaapelkäävä poika ja hän piilousi kirkonpenkkiin kädessään vanhan latinankielioppinsa tyhjät kannet. Se tapahtui Kolminaisuudenkirkossa. Keskellä jumalanpalvelusta tunkeusivat värvääjät kirkkoon uhkaavina helistellen käsirautakimppua hartioillaan, mutta Tolle nojausi yhä syvemmälle tyheitä kirjankansiaan tutkimaan. Hän huojutti ruumistaan edestakaisin ja veisasi niin hartaasti, ettei kenenkään pistänyt päähän vaatia häntä sotamieheksi, vaikka hän juuri olikin niitä sellaisia kelvottomia lukumiehiä, joita kuninkaallisen asetuksen mukaan piti sotaväkeen ottaa. Tämän koetuksen jälkeen huomasi Tolle kumminkin viisaimmaksi ripustaa laukun selkäänsä ja lähteä seikkailuretkille. Kauhistuneena kulki hän ja katseli rakasta isänmaataan, jonka rutto ja sota niin oli muuttanut ja ruhjonut. Oliko tämä todellakin Ruotsi, tuo valtakunta, jonka isät olivat rakentaneet ja jota olivat silmäteränään hoitaneet, Pohjoismaiden suurvalta, rakastettu, peljätty? Tiellä tapasi hän valittavia talonpoikia, jotka pitkissä kuormajonoissa pakosta kuljettivat viljaansa pääkortteliin Norjaan taikka Jämtlanniin asti, Hjerpen linnoitukseen. Kumottuja kuormia ja kuolleita hevosia näkyi joka mäellä. Metsien autiotaloista vilhuivat repaleiset maankiertäjät tuvanikkunoista ja hän piti varovaisuuden vuoksi rahansa aina saapasvarressaan… Talonpoikaistaloissa oli höyläpenkkejä, heinähäkkejä ja karjaa asetettu riveihin pihamaalle, ja itkun ja valituksen keskitse kalahti huutokaupanpitäjän vasara ovipieliin. Herrastaloissa kertoivat palvelijat, että isäntäväki oli kaivanut hopea-astiansa maakuoppiin, sillä Görtz oli käskenyt, ettei ainoastaan kaikki oikeat rahat, vaan yksin jalommasta metallista tehdyt talouskapineetkin olivat vaihdettavat hätärahoihin, joten kuningas saisi käsiinsä alamaistensa kaiken omaisuuden. Tolle Årasson kuuli kerrottavan, ettei Tukholmassa asuvilla prinsessoilla edes ollut riittävästi hopeakaluja ruokapöytäänsä varten ja että kuningas itse söi rautalevyisiltä lautasilta. Autioissa pajoissa, joiden ulkopuolella joki vapaasti virtasi mereen päin pysähtyneiden ratasten ja avattujen sulkuluukkujen ohi, puheli hän ainoan jälelläolevan sepän kanssa, joka oli liian vanha ja raihnainen sotaan lähteäkseen. Siellä hän kuuli, että jos rautaa vähänkään valmistettiin, oli se heti muutamista pussillisista hätärahoja myötävä valtiolle. Mutta mieluimmin istui Tolle kumminkin ja lämmitteli pappiloissa, joissa hänen raamatun ja latinantaitonsa hankki hänelle suosioita; useimpa istuskeli pappi ja tarinoi hänen kanssaan päivännousuun saakka. Pappiloissa kuiskailtiin, että oli kysymys riistää koulukassat ja pitäjäin vaivaisrahastot, jopa valtion pankkikin, sotatarpeisiin, kerrottiin, ettei ole kyniä eikä paperia millä kirjoittaa, joten virastot olivat suljettavat, koska herrain ei käynyt pistäminen sormeaan mustepulloon eikä sillä pöydälle kirjottaminen. Eräs harmahtunut kappalainen hänelle kertoi, että maaherrat pantiin viralta taikka asetettiin tarkastuksen alaisiksi, joten ei kukaan tiennyt, ketä nyt tuli totella ja kenen oli käskettävä; pappi kertoi, kuinka hänen itsensä oli täytynyt panna panttiin raamattunsa ja papinviittansa ja antaa sahtia seurakuntalaisilleen ehtoollisessa viinin asemesta.

Näin Tolle Årasson kulki pitäjästä pitäjään ja ansaitsi silloin tällöin lantin, kun otti viedäkseen kirjeitä ja virkapapereita toisiin seutuihin. Postimiehetkin olivat näet lähetetyt sotaväkeen ja noista epärehellisistä kievarinpitäjistä oli tehty postinkuljettajia. Mutta nämä eivät tätä uutta ammattiaan osanneet hoitaa, vaan turhaan heidän ympärilleen joka päivä kokoontui äitejä ja isättömiä kysellen kirjeitä omaisiltaan Siperian aromailta ja kaivannoista. Matkallaan jouduttuaan Slätthögin kirkkoon sai Tolle nurkuvain talonpoikain joukossa seisten kädellään hivellä sulttaanin kultaompeleilla kirjailtua lahjaturkkia, joka sinne oli alttarinpeitoksi ripustettu. Kalmarin kaupungissa joi hän veljenmaljat tykkisoturi Edstedtin kanssa, joka äsken oli mennyt naimisiin erään palvelustytön kanssa, vaan joka itsekään ei ollut mikään mies, vaan valepukuinen aatelinen neitsyt Stålhammar. Visingsössä pelasi hän noppapeliä repaleisten venäläisten sotavankien kanssa ja Karlshamnissa painiskeli hän puolalaisten, armeenialaisten ja juutalaisten kanssa ja tempoi noita juhlallisia turkkilaisia velkojia turpaanintupsusta. Hän vietteli heidät viiniäkin juomaan, mutta iski sitten katukiviin pirstaleiksi tuon tahratun lasin. Lundissa hän aseellisten ylioppilasten joukossa kuunteli professori Ihren kapinallista puhetta ja ampui professori Rydeliusta, joka saapui tuota myrskyä asettelemaan. Siten risteiltyään halki puolen valtakunnan saapui hän vihdoin Göteporiin, johon kuningas läpimatkalla oli pysähtynyt merirosvo Gatenhjelmin vieraaksi, asuen hänen talossaan Stigebergstorin varrella. Tomuisena ja janoisena istahti Tolle Årasson Dorotea Ekin kahvilaan, jossa porvarit itkien ja nauraen parastaikaa toisiaan syleilivät ja kertoivat, että Madagaskarin kauheat merirosvot olivat saaneet luvan saapua kuudellakymmenellä täyteen lastatulla kaappaaja-laivalla Göteporiin ja asettua sinne lakastuneita elinkeinoja virvoittamaan. Silloin hän ei enää malttanut ääneti pysyä, vaan ilmaisi itsensä ja kertoi sekä ruotsiksi että latinaksi, mitä hän oli kokenut matkoillaan. Pian hän huomasi, että pari miestä, jotka kaulustat pystössä istuivat aivan hänen vieressään, vaikenivat ja rupesivat hänen puheitaan kuuntelemaan, ja siitä hän kävi vielä yhä avomielisemmäksi.

— Nyt saavat ruotsalaiset maistaa rautahansikasta selvemmin kuin ennen koskaan, — virkkoi hän, katsellen läpikuultavia kynsiään. — Kuningas on taistellut kaikkia kansoja vastaan ja nyt hän kääntyy omaa kansaansa vastaan. Mitenpä tämä ilve muuten saattoi päättyäkään? Mutta kamaloita aavistuksia kuiskaillaan ympäri maan. Häneltä ei jää poikaa. Mitenpä sellaiselta mieheltä jäisikään lasta? Neuvosherroilla on jo pöytälaatikossaan englantilaisenmallisen, perustuslaillisen hallitusmuodon suunnitelmia. Me emme keltään muulta kuninkaalta aijo kärsiä sitä, mitä nyt olemme kärsineet. Kenties huomenna… kenties tänä iltana, meidän tätä tarinoidessa, joku iloinen pyssymies istuu hiiloksen ääressä ja sulattaa lyijyä valinkauhassa… Kenties hän juuri nyt kaataa kuulavormuun sen raskaan pisaran, joka ikipäiviksi on uneen uuvuttava sankareista suurimman.

Eräs kauppias, jo sangen vanha mies, jonka hapset olivat valkoset ja silmät surumieliset, taputti häntä olalle: