— Me ihmiset arvostelemme kaikkia sen mukaan, miten omia haavojamme kihelmöi, mutta sallikaa nyt vanhan miehen puhua. Vaikkei meidän kova rautakuninkaamme olisi koskaan syntynyt, olisivat yhä mahtavammiksi paisuvat naapurimme ruvenneet paloittelemaan Ruotsin valtakuntaa… Verkalleen, vähitellen joka vuosi, olisivat lapsemme ja lapsenlapsemme tinkineet ja nöyrtyneet ja luopuneet maakunnasta toistensa perästä. Isänmaamme ei olisi koskaan päässyt rauhaan, ei koskaan kunniakkaaksi. Olisi ollut häpeällinen tuo näytelmä, kun olisi ollut nähtävänä kahlehdittu jalopeura, jonka verta verkalleen juoksutetaan pieniin sormustimiin! Tahdonpa niinollen kernaammin yhdellä kertaa nähdä taivaanrannan leikkivän ja nähdä miehen seisovan meidän edessämme. Koska käski hän meidän uhrata enemmän kuin hän uhrasi itse? Eikö hän ole nähnyt nälkää ja vilua ja nyt on meidät jo voittanut aavistus, että hän myöskin on meidän kanssamme kaatuva.
Tolle Årassonin ääni värähti. Hän ei tahtonut teeskennellä, vaan aina hänestä tuntui, että se, joka viimeksi puhui, oli oikeassa.
— Jos en pitäisi vapauttani ja kunnollista vuodetta suuressa arvossa, hiipisinpä kuninkaan jälkiä niitä suudellakseni Norjan lumituntureilla. Kohta voi se jo olla myöhää, luoti voi jo olla valettu…
Samassa kuin hän oli lausunut nämä sanat, nousivat, keskenään merkin annettuaan, nuo molemmat miehet, jotka hänen vieressään olivat istuneet. Tolle pelkäsi soturintakkia niin kovin, että hän kalpeni, kun hän huomasi kiiltäviä messinkinappeja heidän väljäin kauhtanain alla.
— Kas niin, poikani! — huudahtivat he hänelle ja taluttivat hänet käsivarsista vankinaan ulos. — Koska niin kauniisti osaat puhua, ei liene liika vaatimus, että sinulle annetaan paikka siellä läheisyydessä, missä luoti vinkuu… Nytpä saimmekin oikein kelpo saaliin. Me olemme värvääjiä, ymmärtääkö herra sitä… niin, ymmärrät? No, siis marssitaan Norjaan!
— En ole koko elämäni pitkään toivonut muuta, kuin päästä sotamieheksi! — vastasi hän heti niin pehmeästi ja ystävällisesti, mutta samalla varmasti, että hän itsekin uskoi sanansa. — Tipauttakaapa kauniisti värväysrahat hattuuni!
Siten täytyi hänen vihdoinkin pukeutua tuohon siniseen takkiin, jota hän niin pelkäsi, ja joka päivä sai hän taas huomata uusia tapahtumia siinä maassa, jossa aura ennen tyyneesti oli piirtänyt vakoaan peltoon. Tuskin ehti hän kappaleen Strömstadista eteenpäin, kun hän huomasi suuria kaleerilaivoja kuivalla maalla. Ja hänet itsensä valjastettiin keulan eteen yhdessä talonpoikain ja hevosten ja härkäin kanssa vedättämään laivoja kahden ja puolen peninkulmaisen kannaksen poikki Idevuonoon. Tuuma tuumalta vedettiin laivoja telakkatietä ja risukoita myöten, öisin vedettiin tervasten tuohusten valossa, päivällä heinäkuunauringon paahteessa. Pikkunen mies, ruskahtavaan samettitakkiin puettuna, päässä tuuhea tekotukka ja kengissä leveät kultasoljet, kulki edestakasin vetäjäin joukossa heitä rohkasten. Se oli Emanuel Svedenborg, hänen toimekseen oli Polhem jättänyt tuon omituisen tuumansa suorittamisen. Kun hän näki Tolle Årassonin, varjosti hän kämmenellään heikkoja silmiään ja virkkoi:
— Siinäpä on lihavin ja kukoistavin mies, minkä moneen vuoteen olen nähnyt. Mutta, hyvät korpraalit, elkäähän häntä sentään liiaksi rasittako, näettehän sen heti, ettei hänellä mitään voimia ole jäsenissään.
Ne oli ensimmäiset säälin sanat, jotka Tolle kuuli, sittenkuin hän Upsalassa oli kilistänyt toveriensa kanssa, ja kohta oli hän valmis silmät kyynelissä ojentamaan pyöreähkön kätösensä jo kerjäämään.
— Minä olen haaksirikkoutunut raukka, — kuiskasi hän, sekottaen puheeseensa oppinutta latinaakin, — siunaisin ja kiitteleisin, jos saisin hyppysellisen nuuskaa.