— Nuuskata on toista ja toista on ruunua palvella, — vastasi Svedenborg vakavasti ja meni tiehensä, vaan jo samana iltana, kun iltavaihtoon soitettiin, tuli hän takasin nuuskarasia kourassaan.
— Tuossa, ota koko rasia, mutta elä siitä sen enempää puhu! — kuiskasi hän, ja katosi taas kuin outo kulkija, jonka ohi maantiellä pikimmittäin kuljetaan.
— Ihmiset ovat hyviä, ajatteli kohta Tolle Årasson ja koetti tyytyä kohtaloonsa. Pian oli hän kumminkin menettänyt viimeiset, säästetyt vaskijumalansa ja nuuskarasiakin oli jo tyhjä, — niillä oli hän silloin tällöin lahjonut korpraalit, saadakseen hiukan pitempään nukkua aamusilla. Ja silloin hänestä kohta tuntui, että ihmiset ovat pahoja.
Kun vihdoin viimeinen laiva, kultanen voitonjumalatar keulakokassaan, lipui Idevuonon tummaan veteen, komennettiin hänet taas marssimaan. Useita vieraita ja kotimaisia upseereja yhtyi vähitellen joukkoon ja talosta taloon kulki tuo pitkä jono maan viimeisiä, sotaväkeen kirjoitettuja poikia.
Silloin tapahtui eräänä päivällisaikana muutamassa kievarissa, että Tolle Årasson istuen nukkui liiterin takana hattu polvellaan. Kun rumpu taas pärähti ja hän heräsi, oli hatussa kirkas, puhdaskultainen talari ja kokoonkääritty paperi.
Se oli odottamaton näky, joten hän hieroi silmiään ja ihmetteli, että näkikö hän unta. Hän koputteli rystäillään rahaa ja punnitsi sitä kädessään. Vihdoin avasi hän paperin ja luki:
— Tistedalissa, Myllärintuvan luona, on riippuoksainen Koivu, jota
kutsutaan Kynttilänjalaksi, sillä siinä on kolme Haaraa yhdestä
Rungosta. Jos Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa vihollisten
Luodeista kaatuu, saat samana yönä nähdä sen Ihmeen, että löydät
Kukkaron, jossa on 50 Tukaattia, Mullasta Kynttilänjalan Juurelta.
— Tämän kirjeen on joku ulkolainen piru kirjoittanut! — huudahti Tolle Årasson melkein valittaen ja repi paperin pieniksi palasiksi, jotka hän ympärilleen sirotti. Hän potki multaa niiden päälle ja polki niitä. Sitten pisti hän kultatalarin housuntaskuunsa ja oli lähdössä toisten luo; mutta tuskin oli hän pari askelta astunut, kun hän pysähtyi, tempasi raivokkaasti rahan taskustaan, ikäänkuin se olisi häntä polttanut, ja viskasi sen kauas suolle.
Kun hän sitten oli nostanut laukun selkäänsä, rupesi marssimaan, kasvoillaan entinen, iloinen hymynsä, ikäänkuin ihmetellen tässä maailmassa yhtä ja toista, joka kumminkin kaikki oli hänelle aivan yhdentekevää. Mutta seuraavana yönä näki hän unta tuosta Valkosesta koivusta ja sen kolmesta, korkeasta haarasta.
Metsäiset tunturinharjat kävivät yhä sumuisemmiksi, tiet yhä jyrkemmiksi, ruoanlaittajain padat yhä tyhjemmiksi, mutta mitkään rasitukset eivät saaneet punaa kalpenemaan Tolle Årassonin pyöreiltä poskilta. Saappaat hajosivat repaleisiksi hänen jalkoihinsa, vaan ruunun housut, jotka nälkäistä sotajoukkoa varten olivat teetetyt, olivat hänelle niin ahtaat, että hänen niitä vatsan kohdalta täytyi jatkaa nuoralla. Hänen lihavuutensa ja kiiltävät kasvonsa ärsyttivät hänen tovereitaan, joten he uhkasivat pieksää hänet, mutta kun hän myöskin oli päätään pitempi kaikkia muita, ei sittenkään kukaan uskaltanut häneen koskea.