— Olen laajalti maata kiertänyt tutkiakseni ja oppiakseni, — virkkoi hän sotamiehille. — Olen tavannut sekä hyviä ihmisiä että pahoja. Ovatkohan puutkin ja eläimet hyviä ja pahoja? Aina murkinalomalla, kun olen halonhakkaajain päällikkönä ollut, olen laskeutunut nukkumaan tämän koivun alle, vaan en silmäntäyttä unta ole saanut. Kirous sitä puuta seuraa. Katsokaa, tuohon oksaan, ylös, olen iskenyt kirveen. Vielä tulee aamu, jolloin tuolla kirveellä käyn tämän puun rungon kimppuun.
Hän seisoi liikahtamatta ja katseli maahan pistämäänsä tervaspuikkoa.
— Hyviä ihmisiä ja pahoja, sanoin… En ole koskaan nähnyt miestä uljaampaa, kuin on meidän suuri kuninkaamme, mutta kuta kauemmin hän elää, sitä ankarammaksi ja kovemmaksi hän käypi. Hän ei sääli enää ihmisten eikä eläinten kärsimyksiä. Ei tuskanhuudahtus voi saada häntä edes päätään kääntämään. Hänelle on tullut talvi ja sen mukana hitaasti edistyvä kuolema. Kuinka olisimmekaan häntä surreet ja itkeneet, jos hän olisi saanut kaatua nuoruutensa keväänä! Ei mikään aika olisi voinut kehua omistaneensa suurempaa eikä puhtaampaa nimeä, kuin hänen nimensä silloin oli. Katsokaa tuota tervaspuikkoa, miten hitaasti se sammuu, miten se savuaa ja käryllään turmelee ilman… Miks'ei pienellä kädenliikkeellä hiukan painauteta puikkoa syvemmälle maahan, syvälle, äkkiä, odottamatta, niin että se vielä hehkuvana uppoaisi multaan…
Sotamiehet eivät häntä ymmärtäneet, vastasivat vain:
— Kunhan ei mitään pahaa tapahtuisi rakkaalle kuninkaallemme!
Tolle astui jo pari askelta seuratakseen miehiään, mutta Kynttilänjalka-koivu levitti ikäänkuin vaatien oksansa hänen ylitseen ja hän jäi siihen seisomaan itsekseen puhellen:
— Kuka aikoo mitään pahaa? Tolle Årasson tarttuu pyssyynsä, hän, tuo halveksittu, tuo hyljätty, joka on saanut kulkea talosta taloon ja kerjätä armon leipää. Hän tarttuu pyssyyn ja asettaa sormensa liipasimeen. Tuo laukaus on kutsuva kokonaisia kansoja sovintoon. Vaikka kaikki Fredriksstenin kanoonat sinä yönä jyriskööt, ei kukaan ole niitä kuuleva. Sotamiehistä tuntuu että luonto on niin hiljaista kuin syrjäisen tunturijärven jäällä. He kuulevat vain tuon yhden, ainoan laukauksen. Se on kajahtava yöstä yöhön, päivästä päivään, niinkauan kuin ihmisiä asuu maan päällä. Ja kun sitten olen kaivanut esiin nuo viisikymmentä tukaattia, menen kenraalien luo ja viskelen kultarahat heidän hattuihinsa ja tekotukkiinsa ja huudan: Tänne käsiraudat, herraseni, — siinä teille juomarahoja vaivoista. Juokaa muistokseni maljallinen väärentämätöntä viiniä! Minä olen se mies, joka on hänen majesteettinsa kuninkaan ampunut! Teistä ei kukaan puhu mutta niin kauan kuin hänen nimensä elää, elää minun. — Ja silloin käsiraudat ruuvataan kalvosiini. Minut asetetaan pyövelinkärryille ja niin ajetaan Tukholmassa Götkatua ylöspäin mestauspaikalle, vaan ei ole yhtään ikkunaa, ei yhtään porraskiveä, ei kattoa, jossa ei olisi mustanaan uteliaita, jotka tahtovat nähdä Tolle Årassonin. Ja herrastaloissa, joissa minua syötettiin kyökinpöydältä, ja pappiloissa, joissa kumarrellen olin anonut kupillisen olutjuustoa, huudahdetaan: Tuolla tuolilla istui Tolle Årasson, tuosta piipusta poltti Tolle Årasson, tuossa rivassa piti hän sitä samaa sormea, joka laukasi pyssyn. Upsalan ylioppilaat, nuo ylpeät, petolliset ystävät, jotka loppuaikoinani pitivät itseään liian hyvinä antaakseen mulle sateisena yönä yösijaa… he vanhenevat, he käyvät valkeiksi, mutta eivät väsy koskaan kehumaan: Me tunsimme Tolle Årassonin, me kutsuimme häntä sinuksi. — Niin tulee käymään. Ja aina kun matkavaunut ajavat Tukholman kaupunkiin, viittaa toinen herra toiselle ja virkkaa: Tuossa on mestausmäki. — Sen viereiseen peltoon on satoja mestattuja haudattu, mutta hän lisää ainoastaan: Ja tuossa lepää Tolle Årasson, tuo viheliäinen heittiö! — Ja silloin vastaa toinen herra: Tuo kansansa vapauttaja!
Tolle Årasson kohotti käsivartensa nojatakseen siihen, mutta samassa kun hän kosketti koivun siloiseen, kylmään tuoheen, tempasi hän sen taas takasin kauhusta hiljaa huudahtaen.
Sotilaat kääntyivät takaperin ja pysähtyivät. Hän viittasi heille, että he jatkaisivat matkaansa ja käveli itse perästä, mutta hän oli käynyt kalpeaksi kuin vainaja.
* * * * *