Kuningas oli rakennuttanut itselleen lautavajan vallihaudan reunalle, vuorenrinteelle, piiritettävän linnan eteen ja sinne siirrettiin sänky, pöytä ja tuoli. Ovella ei seisonut vartioivaa sotamiestä ja se ainoa ajutantti, joka majassa oli vahtina, oli usein poissa asioilla. Kuningas oli voittanut entisen kammonsa yön yksinäisyyttäkin kohtaan eikä sallinut enää passaripojan maata vuoteensa vieressä. Päivän vaivoista väsyneenä nukahti hän väliin ulos vallille suoraan vihollisten tykkien eteen tai vallihaudassa työskenteleväin sotilasten keskelle. Kuka tahansa olisi pimeässä voinut hiipiä esiin ja miekanpistolla sammuttaa hänen elämänsä. Nuo unettomat ja tuskan täyttämät yöt, jotka hän oli viettänyt Ukrainassa vastoinkäymisen ensi musertavan iskun jälkeen, eivät olleet häneen muuta jälkiä jättäneet, kuin arventapaisia poimuja kulmakarvojen väliin. Hän oli karaissut sielunsa onnettomuuksissa samoinkuin ruumiinsa retkeilyillä. Hän ei koskaan minuuttiakaan miettinyt uhkaavaa vaaraa, mutta hän tiesi, että se nyt riippui hänen päänsä päällä raskaana pilvenä ja lähempänä kuin milloinkaan ja tämä tieto hänet täytti kuluneen nuoruuden varmalla levolla. Hänen äänensä oli kovennut, mutta tuo käskevä tyyneys sytytti nuorentavan kiillon hänen silmäänsä. Hänen ympärilleen kasaantui pimeänä ryhmänä kaikki kurjuus ja kaikki onnettomuudet, mitä ajatella voi, vaan nojautuen katajasauvaansa ja usein kärsimätönnä toruen johti hän soturien työtä.

Toisinaan katseli hän taivasta ja haki sieltä niitä tähtiä, jotka hän tunsi, mutta kun sumu laskeusi ja pimensi seudun, sulki hän väliin silmänsä ja laski sormillaan: — Kolmesataa… kolmesataakahdeksankymmentä… yhdeksänkymmentä… yhdeksänkymmentäneljä… neljäsataatuhatta riikintalaria! — Voineeko Görtz todellakin saada niin paljo kokoon joulukuuksi. Miten voi sotajoukon muuten pitää pystössä? Ja jokohan Görtz kahden päivän perästä saapunee? Eikö juuri hänen odoteltavissa oleva saapumisensa levittäne erityistä levottomuutta leiriin? Mutta minkäpä sille tekee? Kuningas ei tuntenut katumusta eikä epäillyt, hänestä oli tullut erakko, joka halveksi rahaa ja tavaraa. Eikö ruotsalaiset olleet nimittäneet häntä houkkioksi ja ojentaneet kättään ottaakseen hänen ruununsa? No niin, sen hän antoi heille anteeksi, vastattuaan heille sopivalla tavalla, mutta viimeiseen asti tahtoi hän pitää heidät koossa, vaikka sitten palakoon talo ja mantu. Eikö ollut se vala, jonka hän oli sydämmessään vannonut, eikö se ollut Jumalan käsky? Nyt ei ole velttojen aika, sellaisten, jotka tahtovat vuoteissaan vetelehtää. Entäpä Görtzin julistus, jossa joka pitäjäntuvan seinällä hänen kuninkaallinen nimensä komeilee petollisten lupausten alla, joissa puhutaan rauhasta ja alamaisten parhaasta? Missä hän pitkillä sotaretkillään oli nähnyt ruhtinasten hädän hetkenä menettelevän toisin? Ja kumminkin, eikö heidän kansansa kutsunut heitä viisaiksi ja hyviksi, jos he vain onnistuivat? Kun myrsky oli ohi tahtoi hän pitää tarkastuksen ja asettaa kaikki taas oikeaan kuntoonsa. Ankaruutta oli hän käskenyt… ei koskaan tietensä mitään väärää. Nyt oli valloitettava Fredriksstenin linna, joka hänen edessään seisoi tunturin harjalla harmaamuurisena ja teräväsärmäisenä sulkien tien Norjaan. Olihan Gyldenlöwin etuvarustus jo valloitettu miekka kädessä.

— Miekka kädessä! — Hän sulki silmänsä, kuten hänen usein oli tapana ollessaan yksin ja toisti hiljaa nuo sanat. — He väittävät, että minä kiusaan sinua, sinä ikuinen, kummallinen Jumala, pyhä henki, sinua, iloni, onneni, virvoitukseni. Aina he sanovat: seisatu keskelle tietä, jonne me seisatumme, muuten kiusaat; istu alas siihen, mihin me väsymme, muuten emme sinua enää Gideoniksemme kutsu. — Sinun, joka olet tuomari, sinun edessäsi nöyrryn hädässäni, minä sorrettu syntinen. Jos olen harhaan maan päällä kulkenut, iske minut silloin kuoliaaksi!

— Kuningas on nukahtanut vartiopaikalleen, — sanoivat soturit, kun näkivät hänet pää kumarassa ja hattu silmillä.

Hän kuuli sen, katsahti ylös ja vastasi:

— Ei vielä!

* * * * *

Ensi sunnuntaina adventista nousi kuningas ratsun selkään ja ajoi sumuisen seudun läpi alas myllärintupaan Tistedaaliin. Hän oli mieleltään raskas ja voittaakseen raskasmielisyytensä istahti hän penkille takkatulen ääreen ruveten silmäilemään papereitaan. Siinä oli armonanomuksia ja vanhoja kirjeitä ja ristiinpyyhityitä laskuja aina Lundin ajoilta asti. Hänen silmänsä tarttuivat vihdoin kahteen arkinpuoliskoon, jotka neulalla olivat toisiinsa yhdistetyt ja joihin oli täyteen kirjoitettu hänen omaa vaikeasti luettavaa käsialaansa. Hän luki:

— Anthropologia Physica. Kaikkien elävien luonnollinen vietti on se, jota kutsutaan Intohimoksi eli Hyväntuntemuksen nauttimiseksi. Hyväntuntemusta on kahdenlaista, nim. Sielun ja Ruumiin hyväntuntemusta eli hekkumaa. Sielun hekkuma on se, jossa ruumiilla ei mitään osaa olla voi. Mutta Ruumiin hekkuma on se, jonka Ruumis ja samalla sielu tuntee… Ruumiin kolme osaa ovat: Aineellinen luomus, jonka kautta ruumiin Muoto ja sen ulkonaiset ja sisälliset osat muodostuvat; Juokseva Materia, johon kuuluu Veri ja mitä sen yhteydessä on; ja aineellinen Spiritus taikka Henki, joka on hienoin osa aineellista oliota, on voima ja elämä itse veressä ja saa elämän ja tunnon itse elävältä hengeltä tai Sielulta, sekä vaikuttaa sitä samaa koko ruumiissa. Tämä häviää myös itsestään, niinpian kuin jokin sen osa tai jäsen kuoleutuu… Syy, miksi Sielu on osallinen molemmista päähekkumoista ja miksi Ruumis tuntee ainoastaan lihalliset intohimot, on se, että elämä on oikeastaan Sielun ominaisuus, jonka ruumis, joka itsessään on kuollut olio, saa Sielun välityksen kautta… Se, mitä yleensä kutsutaan viideksi aistiksi, on ainoastaan yksi, jota kutsutaan Tunnoksi ja on Sielun vaikutusta, joka, jokaisen ruumiin ja sen kokoonpanon mukaan, esiintyy viidellä eri tavalla…

Hän nousi penkiltä ja tarttui sisäänastuvan marski Mörnerin vyöhön: