— Jos Mörner ei olisi yhtä huono filosoofi kuin hän on tarkka taloudenhoitaja, olisi hänellä tässä vaikea pulma ratkaistavana. Ei, elä lue mitä siihen on kirjoitettu, se on vain jotakin joutavaa, jonka panin kokoon eräänä iltana Lundissa ollessani. Aina kun jonkun ajan perästä katselen jotakin ajatusrakennusta, jota olen koettanut rakentaa, huomaan, että minun tekee mieleni ruveta omaksi vihollisekseni kukistaakseni tuon oman rakennukseni. Piileeköhän ajattelemisen huvi juuri tuossa taistelemisessa? Hekkuma, autuus, täydellinen tyydytys… jos se olisi elämän päämäärä, silloin olisi tuo määrä jotakin lakkaavaa, kappale jotakin kirkasta ja kiiltävää, mutta kuollutta ja liikahtamatonta kultaa. Miksi olisi elämä pidettävä jonkinlaisena pohjakerroksena, ja koottava tarkotukset sen yläpuolelle ikäänkuin kimpuksi yhteen huippukulmaan, yhteen ainoaan pisteeseen? Miksei tehdä elämää tuoksi keskipisteeksi, josta tarkotukset säteilevät rajattomina viivoina, puuksi, jossa on runko ja oksat ja jonka latva ikuisesti yhä tuuheoittuu? Miksei sanota: ei ole minkäänlaista loppumäärää, mutta tuhansia miljoonia päämääriä, joista jokainen yksityinen vielä haaroittuu miljooniin uusiin? Kuinka paljo suuremmaksi ei silloin jokaisen yksilön elämä muuttuisi!
Mörner vastasi:
— Teidän majesteettiinne on vaarallinen vastustaja oppineissa väittelyissä, enkä ole koskaan kuullut armollista herraamme kaunopuheliaampana kuin tällaisissa taisteluissa, mutta minä en voi, niinkuin Grothusen vainaja, asettua vastaväittäjäksi. Voin ainoastaan vastata näin: Jos elämästä määrätön joukko oksia kasvaa, silloin myös joka hetken pienimmästä teosta on ikuinen edesvastuu…
Hän tempasi rivakasti takkinsa auki ja ojensi kuninkaalle muutamia sinetillä suljettuja kirjeitä:
— Muistakaa, majesteetti, että halpamaisinkin ilmianto voi olla todenperäinen ja että se voi vuosikausiksi viskata viikatemieheltä aseen kädestä.
Kuningas tunsi jo entuudestaan nämä painokirjaimilla präntätyt kirjeet, jotka olivat vailla allekirjoitusta ja joissa hänen lähimpiä miehiään mustattiin ja hänelle pikaista kuolemaa ennustettiin. Kuoleman uhkaus ei häntä huolettanut enempää kuin luodin vinkuminen. Eikö ollut hän poikavuosiltaan saakka miltei joka aamu herännyt valmiina ennen iltapimeää makaamaan kaatuneiden joukossa tantereella. Hän viskasi nuo kolme kirjettä avaamattomina tuleen ja seisoi tuossa matalassa myllärintuvassa niin tyynenä, kuin jos tämä hänen viimeinen sotajoukkonsa, jossa oli väsyneitä ja nälistyneitä nuorukaisia, olisi tavaravaunulla vetänyt hänelle kaikki Euroopan ruunut.
— Vastaa minulle rehellisesti! — virkkoi hän hetkisen ääneti oltuaan. — Kuinka moneen voin vielä luottaa, minä en tarkoita taistelussa… vaan jos kaikki käy meitä vastaan.
— Täytyykö minun vastata? Käskettekö?
— Käsken. Moneenko voin vielä luottaa?
— Ette yhteenkään.