— Ihmeellistä, — ajatteli hän. — Näiden vallien kupeilta kaatuu joka yö joukottain sotilaita. Mistä tulee sitten tuo mahti, kun yksi mies voi pakottaa satoja ihmisiä pysähtymään tänne ja kaatumaan, ilman että he uskaltavat huutaa toisilleen nuo kolme yksinkertaista sanaa: Me emme tottele!
Hän tahtoi langeta polvilleen ja pyytää anteeksi, koetti vakuuttaa itselleen, että hänen tekonsa oli oikea, mutta hän ei sitä voinut. Hän ei koskaan tiennyt, mitä hän itse tahtoi ja jos joku lapsi olisi hänelle huutanut, että hänen oli viskattava pyssy kädestään pois, olisi hän totellut ja kiittänyt neuvoa viisaaksi. Mutta kukaan ei häntä puhutellut, kukaan ei häntä nähnyt ja hän pelkäsi vain vitkastelevansa, jatkavansa omaa tuskallista epävarmuuttaan. Hän veti hanan vireisiin. Hän nosti pyssyn poskelleen. Hän tähtäsi sitä kohden, jonka puolesta hän oli nähnyt maamiestensä alttiisti kaatuvan ja vuodattavan verensä, — mutta sormi lepäsi vavisten ja voimatonna liipasimella.
Askeleita läheni. Se oli harmaapäinen Hultman, joka nappikengissä ja valkoisissa sukissa ja hattu kunnioituksen merkiksi pistettynä kainaloon läheni kallioiden yli vinkuvain tykinkuulain keskitse. Edessään kantoi hän liinalla peitettyä tinamaljaa, jossa kuninkaan iltaruoka oli. Vallille ehdittyään levitti hän liinan hattunsa päälle ja asetti maljan siihen sekä kutsui kuningasta, joka söi seisaltaan ja vähäväliä tarttui uskollisen palvelijansa nappiin, aterialle. Tolle Årasson laski kiväärinsä alas ja kuuli kuninkaan lausuvan:
— Hultman rupee kangistumaan nivelistään niinkuin Brandklipparen viime aikoinaan… Mutta eipä ole kukaan uskollisemmin minua seurannut minne vain matka liekään vienyt, ja siksi tällä paikalla nimitän hänet kyökkimestarikseni. Vuosi vuodelta jää yhä harvempia jälelle entisajan miehistä…
— Jumala, armollinen Jumala, — huokaili Tolle Årasson ja keinui edestakasin pyssy sylissään.
Hän näki kuinka Hultman taas poistui kuulasateeseen, näki kuninkaan nojautuvan vallia vastaan poski nojallaan vasempaan käteen. Kuu, joka oli täysi, kohosi selkeänä ja suurena mäntymetsän ylitse.
Ruotsalaisia, saksalaisia, italialaisia ja ranskalaisia upseereja kuului läheistössä keskustelevan eri kielillään ja neuvottelevan, kuinka he saisivat kuninkaan alas vaaralliselta paikaltaan. Maigret, joka nyt myös oli siihen saapunut, veti häntä hiljaa takista ja virkkoi:
— Tämä paikka ei ole teidän majesteettianne varten… Räjähdyskuulat ja pyssynluodit eivät arastele kuningasta sen enempää kuin halvinta sotamiestä.
Silloin kohotti Tolle Årasson taas pyssyn käteensä. Vaan hän viskasi sen maahan niin että se laukesi ja laukaus häipyi vihollisen ammunnan paukkeeseen.
— En koskaan! — sopersi hän. — En koskaan! Ruotsissa syntynyt mies sitä ei ikinä voi tehdä, vaikkapa olisi odotettavissa viisikymmentä tukaattia Norjan joka koivun alla! Parempi sitten lähteä karkuun tai kaatua itse. Mitä minä tukaateista… Hänen henkeäänhän tavottelin… ja sitä en voi riistää. Sen voisin vasta unissani tehdä. Eikö ole täällä muukalaista ampujaa, joka voisi nukuttautuneena ampua kuninkaan.