Tolle Årasson ei huomannut, että kuu jo paistoi kaivokseen ja kuvasi hänen oman varjonsa, hänen pyöreät jäsenensä ja hymyilevät pojankasvonsa, vallinrinnettä vastaan.
— Mitä sinä täällä teet poikani? — kysyi kuningas. — Käy vain eteenpäin, eteenpäin vihollista vastaan.
Tolle Årasson hytkähti, teki käännöksen ja alkoi marssia linnaa kohti. Takanaan kuuli hän vielä upseerien kehottavan kuningasta astumaan alas.
Kuningas vastasi heille:
— Elkää peljätkö!
Silloin tarttui Tolle Årasson molemmin käsin hatunliepeihinsä ja alkoi, tietämättä enää mitä hän teki, juosta rintavarustusten ja risukimppujen yli suoraan vihollista vastaan, suoraan eteenpäin. Useat ruotsalaiset soturit, jotka hänen näkivät, nousivat pystöön juostakseen jälestä ja karatakseen. Hän pysähtyi ja tyrkkäsi heitä takasin ja joka kerran, kun hän kääntyi, tunsi hän kuninkaan, joka seisoi valliin nojaten. Miksei hän silloin tarttunut lapioon ja ruvennut kaivamaan? Sehän kai kumminkin oli ollut kuninkaan tarkoitus. Ei, hän juoksi sen sijaan yhä kiivaammin, yhä sokeammin, eikä hän lopuksi enää tiennyt itsekään, juoksiko hän totellakseen vaiko päästäkseen pakoon. Hän haki suojaa kantojen ja kallionsärmäin takana, mutta aina hän vain ehti yhä lähemmäs linnaa. Hänen veltoista jäsenistään juoksi jo veri kolmesta haavasta, mutta hän ei välittänyt noista kuumista pisaroista, jotka rannetta myöten alas valuivat, vaan luki rukouksia ja virsiä ja nimitti itseään ikuisesti kadotetuksi pahantekijäksi, joka oli aikonut myödä sielunsa.
Hän saapui pienen, rikkiammutun ulkovarustuksen luo, joka näytti autiolta, vaan kun hän kuuli norjalaisten sotamiesten äänen, piiloutui hän suojavarustusten taa.
Muutamain askelten päässä hänestä oli rikkinäisillä rattailla ratsastava kenttätykki, jonka ruostunut suu oli tähdätty kuninkaan vallia vastaan. Siihen oli latingiksi sullottu hiekkaa ja vanhaa raudanromua; seassa oli ruostuneita pyssynkuulia, joita sata vuotta sitten joku juopunut merirosvo oli valanut, hyräillessään jotakin kevytmielistä laulua jalkavaimolleen; oli vinoja avaimia ja rautanauloja, jotka kauan aikaa sitten olivat pudonneet talonpojan lahonneesta aitankatosta, ja kaiken muun keskessä oli littiin kääritty kellonkieli, joka kerran tunturilla oli lehmänkellossa kilissyt, kun paimentytöt karjaansa huutelivat.
Pitkät, repaleiset pilvet liukuivat valkoisina kuun ylitse ja Tolle Årasson makasi suojavarustusten välissä verta vuotavana ja kädet ristissä.
— Tämä on sellainen yö — sammalsi hän itsekseen — jolloin taivas on auki ja Jumala katselee maata niin syviin ajatuksiin vaipuneena, että ihmiset tuntevat hänen katseensa. Koettakoot paeta… koettakoot piiloutua… olkoot viheliäisiä heittiöitä kuin minä tai sotajoukkojen johtajia, he tuntevat sittenkin hänen katseensa… Sankari… kuka on sankari? Se, joka pysyy kestävänä loppuun saakka, kestävänä vastustajia ja ystäviä vastaan. Mutta sinä pilvissä asuja, sinä olet sekä ihmisten että itsesi kostaja, ja kun sinun armosi tuntilasi on loppuun valunut, kohotat sinä kaikkivoipaisena sormesi ja sankari nojaa päänsä mullikkoon… ja makaa siinä sovinnon saaneena…