Tolle Årasson taivutti lähimpänä olevain, risuista punottujen rintavarustusten vitsaisia siteitä syrjälle ja hän kuuli norjalaisen konstapelin puhuttelevan sotilaita.
— Pojat, ei hyödytä enää tuhlata miehiä ja tykkejä tämän etuvarustuksen puolustamiseen, lähdemme pois. Mutta koska tuo vanha kenttätykki on niin rikkinäinen, ettei sitä saa täältä poiskuljetetuksi, on päällikkö käskenyt minun laukasta sen, ennenkuin lähdemme. Ainahan se laukaus voi ruotsalaisille jotakin vahinkoa tuottaa, ellei vain tykki itse halkee kappaleiksi.
Puhuessaan laski hän varmasti sytyttimen kanoonalle ja kiirehti sitten, miestensä seuraamana, nopein askelin ja laulellen linnaa kohden.
Tolle Årasson seurasi silmillään sytyttimessä palavaa, keltasta liekkiä, joka kiemurteli aina yhä lähemmäs ruutireikää. Hän viskeli syrjälle risukerppuja ja multasäkkejä, päästäkseen tykin luo ja saadakseen temmatuksi sytyttimen pois, ja hän puhui ääneensä yölle:
— Olin aikonut tappaa tuon miehen… ja nyt tahdon pelastaa hänet, ainoastaan siksi, että äsken olen hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan! Siten hän yhdellä katseella tekee meistä kaikista palvelijoitaan. Järkeni sammuu, enkä voi enää ajatella.
Nyrkillään hän iski ja katkoi pajuisia vitsoja, mutta paalutus esti häntä pääsemästä lähemmäs ja koko ajan näki hän liekin lähenevän ruutireikää. Väliin liekki heikkeni ja ja oli sammua pois, mutta taas se leimahti korkealle, kirkkaana ja suurena.
Se oli merkki siitä, arveli Tolle Årasson, että ihmiset eivät sinä yönä enää koettaisikaan toimia ja hän astui alas rotkoihin, joiden rinteet viettivät laaksoon päin ja poltetun Fredrikshallin mustia savupiippuja kohden. Vielä etäällä näki hän sytyttimen liekin. Kirkkaana se paloi siellä kaukana suojavarustusten lomassa, mutta itse laskeusi hän yhä syvemmäs kallioiden taa. Silloin kuuli hän laukauksen pamahtavan ja kallio tärähti.
Hänen voimansa olivat lopussa ja hänen järkensä kuin sumussa. Hän ei muistanut enää, miksi hän vihollista vastaan oli samonnut, ainoastaan hämärästi hän pelkäsi, että hänet keksittäisiin ja vangittaisiin. Hän tuijotti ulos yöhön ja kuin Pitkäisen-jumalan vaunut jyrisivät linnan ukkoset tuntureilla.
Ei hän tiennyt, kauanko hän horjui siellä katajapensasten lomassa eikä minne hän meni. Vihdoin kuuli hän raskasten, rautakantaisten saapasten askeleita ja kuuli ritinää risukoissa ja kivikoissa. Kaksitoista kaartin sotilasta kantoi paareja alas jyrkkää rinnettä.
Hän lymysi hiljaa katajapehkojen takana ja odotteli. Paareilla makasi kaatunut mies, kahden karkean sotilasvaipan peitossa; valkonen valetukka oli valahtanut kannettavan silmille ja sen päähän oli pantareunainen sotilaslakki painettu.