— Kuka on tuo kaatunut? — kuiskasi hän niin hiljaa, ettei översti Culberg, joka etupuolelta kannatti paareja rinteenpuoliselta kyljeltä, mitään kuullut.
— Översti sanoo, että se on eräs urhea upseeri, — vastasi jälkimmäinen kantaja, mutta kun hän sitä sanoessaan käännähti katsomaan tuota yksinäistä yökulkijaa, kompastui hän ja lytkähti polvilleen painon alle.
Paarilla makaavan vainajan päästä luiskahti lainattu valetukka ja lakki, joten kuutamo kirkkaasti pääsi valaisemaan hänen kasvojaan ja puhkiammuttuja ohimoitaan.
— Kuningas! Suuri, rakastettu kuninkaamme! — huudahtivat kantajat ja aikoivat laskea maahan kantamuksensa.
Tuo peljätty, jolle äsken juuri oli vakuutettu, ettei hän enää voi luottaa keneenkään, makasi siinä nyt aseetonna, ja vanhat soturit, saven ja noen tahraamat, vääntelivät pakkasen puremia, karkeita käsiään hänen ruumiinsa kohdalla ja valittivat ja huokailivat.
— Suuri, rakastettu kuninkaamme!
Överstin täytyi ankaralla äänellä heille huutaa, että heidän oli oltava vaiti eikä valituksillaan ilmaistava, mitä oli tapahtunut.
Raskaasti ja hitaasti kantoivat he kuningasvainajata edelleen samoilla höyläämättömillä paareilla, joissa hän edellisinä päivinä oli nähnyt niin monen nimettömän soturin makaavan, monen unhotetun, joka hänen tahtoaan oli totellut ja kuollut.
Puoliyö oli jo kulunut, kun paarit laskettiin aukinaiselle ruohokentälle tupien väliin Tistedaalin autioon kylään. Kantajat, saatuaan kolme hätärahaa mieheen kantopalkkaa, lähtivät kaikki tiehensä. Översti jäi jälelle ja syvästi miettien ja ääneensä huokaillen istahti hän toiselle kantapuulle. Laukaukset soivat yhä vielä kaukana vuorenrinteellä, mutta muuten oli kaikki äänetöntä, myllynrataskin joessa seisoi liikahtamatta. Kaikki ikkunat olivat pimeät ja sama täysikuu, joka oli valaissut tien valepukuiselle ratsumiehelle Stralsundin kaupunginportin kautta ja katsellut tuota synkkää kahakkaa Rügenissä, hopeoitti tänä yönä sitä nurmikkoa, jossa vanha, kyyneleensä kuiviin itkenyt översti valvoi kaatuneen kuninkaansa vieressä.
Hiljaa oli Tolle Årasson hiipinyt saattueen jälestä ja hän pysähtyi vasta nurmikon rinnassa Kynttilänjalkakoivun liikkumattomina riippuvain oksain alla. Puoliääneen itsekseen puhellen kiersi hän tuon valkosen rungon yhä ahtaammissa kehissä ja pirskoitti mättäille haavotetusta käsivarrestaan valuvia suuria pisaroita, noituakseen siten ijankaikkiseen uneen ja unholaan ne häjyt kultarahat, jotka multaan olivat kaivetut.