— Nukkumaan, nukkumaan kirottuina…! Miksei päryytetä rumpuja? Nuo paaret ovat tuolla niin yksinäiset. Naiset eivät partaalla itke, eivät lapset, eivät uskotut ystävät. Oi, sinä kuu, joka tulit ja menit ja näit niin paljo, en koskaan enää näe sinun valaisevan ruotsalaista metsää, ilman että noita paaria ajatteleisin!
Hän tempasi irti sen kirveen, joka oli oksaan kiinni-isketty ja jonka hän muutamia iltoja aikasemmin oli sotilaille näyttänyt. Lastut sinkoilivat ja hänen Kynttilänjalkakoivun runkoon tähtäämät iskunsa kaikuivat kauas läpi äänettömyyden.
Sitten hän taas pysäytti kätensä ja uusi välähdys järjen valoa leimahti hänen sielussaan.
— Kaikkivaltias, kostava Jumala! Hän, jonka edessä salamurhaajat pudottivat aseensa, hän, joka hymyillen kävi lukemattomia kuolemoita kohti, hän kaatuu nyt hiljaa kuin tallattu korsi tien partaalle, kun sinä hänen kohtalonsa mitan olet täyttänyt. Hän kaatuu miltei yksin yöllä vallille, kuin halpa sotamies vartiopaikalleen. Hänet kaataa kelvottomaksi hyljätyn, ruostuneen tykin mitätön luoti, tykin, johon muutamat sotilaat huolettomasti ja laulellen sytyttimen viskasivat. Taikka… mistä tuli käskystäsi tuo luoti? Mitäs tiedän minä, taidoton mies… Tiedän vaan sen, mitä äsken olen nähnyt ja mitä minun siis täytyy uskoa… Mutta oli niin paljo vieraita ääniä tuolla pimeydessä.
Upseeri istui yhä vielä paarien reunalla soturivaippaan verhotun vainajan vieressä ja yhä väsyneempinä kalahtivat yön hiljaisuudessa iskut koivun paksua kylkeä vastaan. Kun puu vihdoin kaatui, istahti tuntematon hakkaaja hiljaa sen rungolle.
Tunnit kuluivat hitaasti. Aamu jo koitti kun pari haettua palvelijaa saapui kantamaan sisään kaatunutta herraansa. Näiden keskessä kulki eräs kapteeni, kuninkaan miekka kädessään, ja kertoi, että kuninkaan käsi kuoleman hetkenä niin voimakkaasti oli miekankahvaan puristautunut, että miekka puoleksi oli huotrastaan irtautunut.
Jokaista sanaa kuunnellen taivutti Tolle Årasson Kynttilänjalkakoivun oksia sivulle.
— Tuo miekka…? — kysyi hän itsekseen. — Oliko se paatunut, niin aikusin harmahtunut ukko, joka vetäsi tuon miekan sitä valon ruhtinasta vastustaakseen, joka kerran hänen nimeään kantoi. Taikka oliko…
Hän astui piilostaan esiin, asettui kapteenin tielle ja kuiskasi käheästi:
— Tuo miekka… ketä vastaan tempasi hän miekan? Elkää häätäkö minua pois, tämän verisen korpraalinpuvun peitossa on vertaisenne mies, ehkä teitä tietävämpikin, vaikka hän ihmisten silmissä onkin syvälle vajonnut. Vastatkaa minulle senvuoksi armeliaasti.