Eikö kukaan voi saada tuota itsekylläistä ihmistä vaikenemaan, kuiskasi Björnschiöld, mutta Bomgarten, joka tunsi asian paremmin, iski silmää Björnschiöld'ille ja sanoi: sellaista miestä kuin te, Pihlgren, ei ole toista. Hankkikaa nyt itsellenne hevonen… und leben sie wohl!
Vaikka Pihlgren oli läpimärkä ja niin väsynyt ja kipeytynyt, että hän enää tuskin pystyssä kesti, nousi hän kumminkin taas satulaan ja ratsasti pimeän yön läpi takasin Norjaan. Sittemmin sai Bomgarten vaivainsa palkaksi Görtzin suuren kultamiekan ja Björnschiöld sai hevosen täysine ratsaskaluineen, mutta Pihlgren, joka, niin sanoaksemme, oli vanginnut sekä Görtzin että koko hänen seurueensa, hän ei saanut palkakseen ei kuparilantin kipenettäkään.
Sankarin hautasaatto.
Hirsipuumäellä Tukholman edustalla pysähtyi hämärissä eräänä talvipäivänä mies pyövelin tuvan eteen ja koputti ikkunalle. Kun ei kukaan vastannut, pyörähti hän ja kuunteli kaupunkiin päin kääntyneenä. Sitten käveli hän kappaleen eteenpäin metsänrintaan päin, jossa Görtzin ulkolaiset palvelijat kuiskien seisoivat lapiot kädessä.
— Hyvää iltaa, toverit! — virkkoi hän. — Ei ole tulija vaarallinen, olen Duval kyökkimestari. Pelotta voitte ottaa esiin lyhdyn. Pyöveli on poissa. Kaikki ihmiset ovat nyt koolla Tukholmassa katselemassa hänen majesteettinsa hautasaattoa.
Toinen palvelijoista otti vaippansa alta esiin sytytetyn lyhdyn ja heijasti valoa arkkuun, joka kannetta oli siinä salaa avatun haudan partaalla. Arkussa makasi vielä vihannalla havuvuoteella mustaan samettipukuun puettu ruumis ja kaulasta katkaistu pää oli jalkojen välissä.
Duval heristi nyrkkiin puristettua kättään kaupunkiin päin ja mutisi hammastensa välistä:
— Te kostonhimoiset ruotsalaiset! Tässä ovat siis ylpeän parooni Görtzin, armollisen isäntämme, maalliset jäännökset! Mutta, muistakaa se, kuin filosoofi ja aatelismies astui hän mestauslavalle ja hartioitaan hän kohotteli teidän kuolemantuomiollenne! Aseen te löitte rikki, mutta kuninkaan, joka piti asetta kädessään, hänet kuljetatte te juuri tällä hetkellä samettikatoksen alla hänen viimeiseen leposijaansa. Luuletteko, että hän saapi rauhassa nukkua?
— Nyt rupeavat hautakellot soimaan! — virkkoivat palvelijat ja kohottelivat uhkaillen lapioitaan kaupunkiin päin, josta tulituksen heijastus jo loi värikkäitä valojuoviaan taivaalle. — Kuulkaa, kuinka kellot turhaan manaavat rauhaan!
Duval vastasi: