— Rauhaan ne eivät voi vaivuttaa tuota hautaa, jonka päällä ihmiset vielä taistelevat… Eilen illalla pukeusin rengiksi ja menin erääseen kapakkaan sekä sanoin kansalle: Viskatkaa huomenna kiviä rekeen arkun peitolle… Ammottavathan aukinaisina vielä veriset haavanne. Eikö hän ojentanut miekkaa omia alamaisiaan vastaan? Huutakaa hautasaaton lähestyessä tuon kansansortajan oikeat nimet… Kuningas Sydämmetön, Kuningas Jumalankiusaaja, Kuningas Houkkio!
— Ja mitä teille vastattiin?
— Vihaatko häntä siis? kysyivät miehet. Ja mitä vastaisin minä, ulkomaalainen. Eikö ole ihme tuon ruhtinaan laita se, ettei kukaan voi häntä vihata? Kaksi katkeramielistä ihmistä ei voi tavata toisiaan ja moittia häntä ilman että he erotessaan rupeavat epäilemään omia sanojaan; ja kun he taas ensi kerran tapaavat toisensa, puhuvat he hänestä paljain päin. Mekö tässä siis houkkioita olemmekin? Tuhansia ihmisiä seisoo ääneti tänään katujen partaalla, mutta niistä ei ole yhtään, joka häntä vihaisi. Jos joku vaan yhdenkään uhkaavan sanan lausuisi, kokoontuisivat he ruumisreen ympärille ja puolustaisivat sitä tietämättä itsekään miksi. Katsokaas, toverit, väliin asetamme ihmisen toiselle vaakapuoliskolle ja kaiken viisautemme toiselle, mutta kumminkin huomaamme vaakan pysyvän tasapainossa. Tiedättekö mitä se merkitsee? Se merkitsee sitä, että tuossa ihmisessä on pisara ijankaikkista vanhurskautta ja se pisara on raskaampi kuin kulta ja lyijy eikä ole meillä vaakoja, millä sen punnitseisimme. Valakaamme rautapainoiksi kaiken sen, mitä luulemme tuon ihmisen rikkoneen, kirkkaana kimaltelee tuo pisara siltä hänen otsallaan, — eikä vaaka hievahda. Minä käskin heittämään kiviä… Vaan raskisinko itse heittää kiviä tuota arkkua kohti? Minä vihasin vain kohtalon kovuutta omaa isäntäraukkaani kohtaan.
Palvelijat nostivat hatut päästään ja nyyhkyttivät.
— Isäntäraukkamme! Kukapa soittaa kelloja hänen sielunsa puolesta?
— Hyvät veikot, surkean on näköistä, kun laivuri kuolee ja kaikki laivarotat juoksevat esiin ja jyrsivät hänen lihojaan valosalla päivällä… Kätkekäämme nyt isäntämme maalliset jäännökset matka-laukkuun ja viekäämme ne siten salaa mukanamme maasta pois. Jos ei ne muuten mahdu, täytyy katkasta sääret polvitaipeesta. Sitten hautaamme hänet hänen isäinsä hautakumpuun ja pesemme hänen kasvonsa ja kiinnitämme arvomerkit hänen rintaansa. Ja silloin löytyy kyllä joku armelias käsi, joka hänenkin puolestaan soittaa syntisraukkojen kelloa…
Sillä välin kuin Görtzin palvelijat hirsipuumäellä itkivät lapioihinsa nojaten, makasi kaatunut kuningas vahakynttiläin valossa Karlbergin kuninkaantalossa. Kuin halvin soturi makasi hän puhtaaseen, mutta karkeaan valkoseen paitaan puettuna, mutta päälaen ja harvain, harmajain hapsien ympärille oli pantu laakeriseppele. Hymy oli vielä kuollessakin jähmettynyt hänen suulleen, niin että hampaat osaksi olivat näkyvissä.
Yrteillä täytetty patja asetettiin hänen kasvoilleen ja kun arkku oli pantu kiinni lähti kaksitoista päivänpaahtamaa överstiä kantamaan sitä rappusia alas ja he asettivat sen mustiinpuettuun rekeen, jonka päälle oli rakennettu samettinen kattosuojus. Oikealla puolella pään kohdalla käveli Gierta ja kolmekymmentä synkkää ja vakavaa henkivartijaa ympäröi paljastetuin kalvoin ruumisreen. Pitkiin, mustiin vaippoihin puettujen hovipalvelijain rinnalla kulki vielä vanha Hultman saatellen herraansa, niinkuin hän oli saattanut häntä Ukrainan lumisten ja Pultavan tuhkaisten kenttäin yli. Hänestä tuntui, että kaikki, mitä maailmassa on pyhää ja suurta, oli kuollut ja kun öinen tuuli kohisi lehdettömissä lehmuksissa, muisti hän sen hetken, jolloin hän suljetun kamarin oven ulkopuolella oli kuullut kuninkaan lapsena lukevan iltarukouksensa. Hänen katseensa kävi sameaksi, mutta ylinnä ruumisreen peittokankaassa tunsi hän siltä sen valtakunnan ruunun, jonka hän vielä äsken savisten ja veristen soturintakkien välissä alinomaa oli saarroskaivannoissa nähnyt liehuvan kuninkaan pään kohdalla ilmassa.
Kun hautaussaatto kulki Karlbergin veräjän läpi, olivat kaikki juhlatulet pitkin Kuningattaren katua ja siltoja aina Ritariholmaan saakka jo sytytetyt, mutta helmikuun yö lepäsi tähdetönnä ja pilvisenä kaupungin yläpuolella. Jälkimmäisenä henkivartijaan joukossa kulki aivan nuori mies. Hänen verevät kasvonsa ja ankarannäköinen otsansa muistuttivat siihen määrään Suurkirkossa olevaa Pyhän Yrjänän kuvaa, että toverit keskenään kutsuivat häntä Veli Yrjänäksi. Hän oli edellisenä päivänä syönyt päivällistä valtioneuvos Tessinin luona ja kuullut monen tyytymättömän kuiskeita, ja levottomana tarkasteli hän nyt katsoja-joukkoja.
— Liikahtamatta ne seisovat, — ajatteli hän. — Mutta sehän onkin luonnollista. Onhan onneton se, jota nyt hautaan saattelemme, Jumalan ja ihmisten hylkäämä erakko… sankari!