— Jos olisivat vaatteeni ja aseeni hyvässä kunnossa, saattaisi ehkä tulla hauskat päivät sotaleirissä.
Vaari pudisti päätään.
— Sinulla on heikko terveys, Aksel Freedrik, ja marssit ovat vaikeat halki koko valtakunnan alas Tanskaan saakka.
— Jaa, kävellä en viitsi, mutta voisinhan saada Eliaan kanssani ja pitkät ruskeat vankkurit.
— Ne tietysti kyllä saisit, mutta eihän sinulla ole mitään hurstitelttaa ja tankoja ja harjapuuta ja vaajoja ja mitä kaikkia sitä nyt pitää olla.
— Senhän voisi Elias minulle ostaa tiellä. Takki minulla on jokseenkin kelvollinen.
— Katsotaan, katsotaan! — Vaari innostui ja kommerteli lattian yli ja avasi vaatekaapin. — Ulriikka, tule tänne, Ulriikka, ja lue, mitä kuninkaallisen majesteetin (hän kumarsi) asetuksissa seisoo, jotka ovat pöydällä! Tässä on päällysviitta ja vaskinapit ja vuori omaa Ruotsin villakangasta. Se on oikein. Ja liivit on täällä myöskin. Lue nyt takista!
Ulriikka niisti talikynttilää ja istui pöydän ääreen kädet otsalla ja luki tavaillen ja yksinuottisesti kimeällä äänellä:
— Takki sinistä, vanuttamatonta verkaa, kaulus punainen, vuori krapinpunaisesta villavaatteesta, kaksitoista vaskinappia edessä, neljä taskulapun päällä ja kolme alla ja yksi nappi kummassakin sivussa, kolme pientä kummassakin hihassa.
— Kahdeksan… kaksitoista… Se on oikein. Nyt tulee housut.