Ulriikka seisoi heidän takanaan, kenenkään hänestä välittämättä, ja sanoi hyvin hiljaa:
— Aksel Freedrik, jahka kesä joutuu, menen minä illalla sitomaan ilolankoja ja surulankoja rukiiseen ja katson, kumpi on kasvanut ylemmäksi aamulla…
— Nyt on kaikki reilassa! — sekautui puheeseen vaari, joka ei häntä kuullut. — Ja Jumalan haltuun sinä ja Elias!
Talonväet ja päivätyöläiset seisoivat tien vieressä ympärillä.
Mutta juuri kun Elias tarttui piiskaan, otti Aksel Freedrik kädellään kiini ohjista.
— Tämä matka voi käydä pahasti! — sanoi hän.
— Pahalta se kuitenkin näyttäisi, — vastasi Elias, — jos nyt riisuttaisiin hevoset valjaista.
Aksel Freedrik pisti kätensä takaisin turkin hihaan, ja äänettömäin ihmisrivien välistä jyrisivät vaunut pois.
* * * * *
Viikot vierivät ja lehti puhkesi. Matka oli pitkä Neriken rykmentin kanssa Ruotsin erämaiden halki, ja Aksel Freedrik istui turkissaan ja nukkui Eliaan vieressä otsa hiessä ja kädessä tuuheat vuohen takku-rukkaset. Landskronan likellä olivat pitkät ruskeat vankkurit jääneet rykmentin kuormastosta jäljelle, ja hevonen seisoi auringonpaahteessa ja kalvoi ojanviertä. Herra ja renki nukkuivat vieretysten.