Hevonen kaappasi paarmaa ja vesi solisi ojassa, ja pari kulkijainta heitti haukkumasanoja nukkujille, mutta he vain yhä istuivat samassa huolettomassa levossa.
Silloin tuli heidän takaansa nelistäen yksinkertaisesti puettu ratsastaja suuri pellavankeltainen valetukka päässä ja pysäytti äkisti hevosensa vaunujen viereen.
Elias nyhtäsi Aksel Freedrikkiä kylkeen ja kiristi ohjaksia, mutta
Aksel Freedrik ei tahtonut avata silmiään, vaan sanoi:
— Aja päälle vain, Elias! Minun täytyy levätä ponnistuksia varten.
Elias töytäsi häntä uudestaan kylkeen.
— Nouskaa ylös, nouskaa ylös! — kuiskasi hän.
Laiskasti raotti Aksel Freedrik toista silmäänsä — mutta samassa lehahti hänen koko naamansa tulipunaiseksi ja hän nousi ja teki kunniaa vankkureissaan.
Hän tunsi heti kuvista, että se oli kahdeksantoista vuotias kuningas itse. Ja kuitenkin kuinka toisenlainen! Oliko tuo nopeasti kasvanut ja majesteetillisen hillitty nuorukainen sama, joka vielä muutama kuukausi sitten löi vasikoilta päitä poikki ja rikkoi ikkunaruutuja. Hän ei ollut keskikokoista miestä pitempi, ja kasvot olivat pienet, mutta otsa korkea ja jalo, ja suurista syvänsinisistä silmistä säteili lumoava auringonloisto.
— Herra saa heittää pois turkit, jotta voin pukua tarkastaa, — sanoi hän lyhyesti. — Maahan on ollut kauvan viheriä.
Aksel Freedrik ähki ja puhki saadessaan päältään vaarin kirotut turkit, ja kuningas tarkasti takkia ja nappia, koetteli niitä, tempoi niitä ja laski.