— Menee mukiin, — sanoi hän ennenikäisellä vakavuuden ilmeellä, — ja nyt pitää meistä kaikista tulla aivan uusia ihmisiä.
Aksel Freedrik seisoi pökerryksissä ja suorana ja katsoi tylsästi vaunun pyörään. Silloin lisäsi kuningas hitaasti:
— Muutaman päivän päästä on meillä kenties onni seistä vihollisen edessä. Minulle on sanottu, ettei mikään olisi tappelussa niin paha kuin jano. Jos herra joskus tapaa minut tappelumylläkässä, niin tulkaa esiin ja lainatkaa minulle vesipullonne.
Kuningas kannusti uudelleen hevostansa ja Aksel Freedrik istui. Hän ei ollut koskaan rakastanut eikä vihannut, koskaan pelännyt tai innostunut ja hän mietti kuninkaan sanoja.
Turkit jätti hän hänen ja Eliaan väliin, ja kun pitkätvaunut hämärissä kolisivat Landskronaan, oli rykmentti jo pystyttänyt telttansa. Aksel Freedrik katseli ympärilleen, eikö näkyisi niitä katettuja juomapöytiä, joista hän oli uneksinut. Niiden sijasta tapasi hän vain vähäpuheisia toveria, jotka pusersivat toistensa käsiä ja ryhmissä katselivat Juutinraumalle, missä aallot myrskysivät pilvisen kesätaivaan alla ja missä liput ja viirit liehuivat Ruotsin laivaston mastometsässä.
Huomenissa pani Elias hevosen ja pitkätvaunut latoon, sillä kruunu oli jo omistanut kaikki laivat, ja vasta vuorokauden kuluttua eli laivaston lähdettyä voisi hän kalastajaveneessä päästä muitten perässä Seelantiin. Hän seisoi rannalla melkein vedessä, kun kirisevät kettingit nostivat ylös kummallisia mudasta tippuvia ankkuria. Mastoihin mastojen jälkeen nousi paisuvia purjeita, ja auringon paiste kimalteli lyhdyissä ja ikkunalaseissa laivain perässä.
Laineet tanssivat ja tuudittivat aluksia ja kuvastivat liukuvilla pinnoillaan korkealla liitäviä kokkakuvia, jotka laakerioksilla ja kolmivaltikoilla viittailivat yli meren outoihin ihmemaihin, seikkailuihin ja mainetöihin. Pilvivuoret olivat vaipuneet ja lepäilivät aalloilla meren kaukaisuudessa, ja ilma oli niin sinervä kuin sadussa.
Silloin unohti kuningas itsensä ja lapsellisuus hänen sielussaan voitti, niin että hän alkoi paukuttaa käsiään. Hän seisoi peräkannella, aivan lyhdyn edessä, ja harmaapäiset isän aikuiset soturit hänen ympärillään hymyilivät ja alkoivat myöskin paukuttaa. Itse ylhäisyys Piper juoksi portaita ylös kannelle notkeasti kuin laivapoika. Siellä ei ollut enään mitään ukkoja ja raihnaksia ja ahnaita riitapukareita; se oli nuorukaisten sotajoukko.
Niinkuin salaisesta merkistä alkoivat samassa torvet soida ja rummut käydä, ja miekat temmattiin tupesta ja kovemmin kuin amiraali Anckarstiernan sanat puhetorvessa kuului virrenveisuu yhdeksästätoista sotalaivasta ja sadasta pienemmästä aluksesta.
Elias tunsi Aksel Freedrikin, joka istui vaarin turkin päällä ahdingossa mukaan otettujen kantsikorien ja maasäkkien ja puuhevosien välissä. Mutta kun Elias näki että hänkin hitaasti nousi seisaalleen ja veti miekkansa niinkuin muutkin ja näki kuinka laivasto vähitellen katosi merelle, silloin pyyhki hän kädellään silmiään ja pudisteli päätään. Hän palasi takaisin ladolle ja höpisi: