— Mitenkähän se huonolla terveydellään tulee siellä aikaan kunnes minä ehdin perässä!
* * * * *
Muutamaa päivää myöhemmin kulki Elias Smoolannin teitä yksinään pitkäinvaunujensa kanssa. Talonpoikaisvaimot, jotka tunsivat hänet siitä kuin hän oli ajanut ohi nukkuva upseeri vaunuissaan, raottivat tupainsa ovia ja kysyivät oliko totta, että ruotsalaiset olivat nousseet maalle Seelannissa ja että kuningas oli polvillaan kiittänyt Jumalaa voitosta mutta ujous sotkenut hänen sanansa.
Hän nyökkäsi myöntävästi vastaamatta.
Päiväkaudet ajoi hän askel askeleelta pohjoiseen päin, ja koko matkan kulki hän ohjat kädessään vaunujen vieressä, jotka oli peitetty vanhalla purjeen kappaleella.
Kun hän vihdoin eräänä iltana tuli hakaan isontalon eteen, tunsivat heti kaikki kolinasta, että ruskeat pitkätvaunut tulivat, ja hevonen hirnui. Hämmästyneinä menivät he ikkunaan, ja vaari itse tuli portaille ja Ulriikka seisoi keskellä pihaa.
Elias kulki yhtä hitaasti ohjat kädessä, ja portaitten edessä pysähtyi hevonen itsestään.
Silloin veti Elias varovasti purjeen vaunuista pois, ja siellä oli pitkä kokoonnaulattu arkku, kellastunut pyökkiseppele kannella.
— Otin hänet mukaan kotia, — sanoi Elias. — Hän sai kuulan rintaansa, kun hän juoksi esille ja antoi kuninkaalliselle majesteetille vesipullonsa.
Gunilla aittamuori.