Eräässä Riian linnan holvissa istui kahdeksankymmenvuotias Gunilla aittamuori ja kehräsi. Pitkät käsivarret olivat suoniset ja jänteiset, rinta oli laiha ja laakea niinkuin ukon rinta. Muutamia harvoja valkeita haivenia riippui hänen silmillään, ja hänellä oli päässään sidottu vaate niinkuin ympyriäinen lakki.
Rukki hyrisi, ja torvensoittajapoika makasi lattialla palavan takan edessä.
— Mummu, — sanoi hän, — etkö voi laulaa jotain kehrätessäsi? Minä en ole koskaan kuullut sinun muuta kuin toruvan ja riitelevän.
Mummu käänsi häneen hetkeksi väsyneet ja ilkeän kylmät silmänsä.
— Laulaako? Ehkä äidistäsi, joka pantiin vaunuihin ja jonka venäläinen vei? Ehkä isästäsi, jonka he hirttivät varituvan tulttiin? Kiroan minä sen yön, jolloin synnyin, ja kiroan itseni ja jokaisen ihmisen, jonka olen nähnyt. Sanoppa yhtäkään, joka ei ole vielä kurjempi kuin hänen maineensa!
— Jos laulat jonkun laulun, niin tulet iloiseksi, mummu, ja minä tahtoisin kovin mielelläni saada sinut iloiseksi tänä iltana.
— Se, jonka näet leikkivän tai nauravan, on vain mestari teeskentelemään. Surkeutta ja häpeällisyyttä on kaikki, ja meidän synteimme ja meidän alhaisuutemme tähden ovat saksilaiset nyt tulleet kaupunkia piirittämään. Kuuletko kuinka ammutaan! Ampukoot ja jylistäkööt! Miksi et sinä mene tänä iltana palvelusvuorollesi vallille niinkuin tavallisesti, vaan makailet täällä laiskottelemassa?
— Mummu, etkö voi sanoa minulle yhtään sopuisaa sanaa, ennenkuin lähden?
— Kurittaa sinua pitäisi, ellen olisi niin raihnainen ja vuosien vääristämä, etten koskaan enään voi nostaa kasvojani taivaaseen päin. Tahdotko että ennustan sinulle? Eikö minua sanota Sibyllaksi? Sanonko sinulle, että tuo vino juova silmäkulmaasi päällä merkitsee äkillistä kuolemaa? Minä näen vuosikausia eteenpäin tulevaisuuteen, mutta niin pitkälle kuin näen, on vaan pahuutta ja alhaisia aivoituksia. Sinä olet huonompi kuin minä ja minä olen huonompi kuin minun äitini, ja kaikki, joka syntyy, on huonompaa kuin se, joka kuolee.
Poika nousi kivilattialta ja kohensi kekäleitä.