— Minä sanon, mummu, miksikä tänä iltana jäin luoksesi istumaan ja miksi pyysin sinulta yhtä sydämmellistä sanaa. Vanha kenraalikuvernööri on tänään käskenyt, että ennen ensi yötä pitää kaikkien naisten, nuorten ja ijäkkäiden, terveiden ja sairaiden, lähteä tiehensä syömästä miesten leipää. Jotka niskoittelevat, menettävät henkensä. Mitenkä sinä, joka et kymmeneen vuoteen ole koskaan kulkenut pitemmältä kuin linnanpihan poikki aitalle, nyt voit harhailla pitkin metsiä ja maita pahimmassa talvipakkasessa?
Mummu nauroi ja polki rukkiaan yhä kiivaammin ja kiivaammin.
— Hahaa! Sitä olen odottanutkin, kun niin uskollisesti olen hoitanut sen korkean herran aittaa ja pitänyt huolen kaikesta hänen tavarastaan. Ja sinä Janni! Etkö pelkää, kun ei enään ole ketään, joka sinulle uunissa paistaa ja tekee sinulle sijan seinäsänkyyn? Mitäpä muuta tuntoa lapsessa olisi? Kiitetty olkoon Jumala, Jumala, joka viimeinkin saattaa meidät kaikki vihansa vitsan alle!
Janni pani kätensä ristiin ruskeakutrisen päänsä yli.
— Mummu, mummu!
— Mene, sanon minä sinulle, ja anna minun rauhassa istua ja kehrätä rohtimiani siksi kunnes itse avaan oven ja menen siitä ulos päästäkseni tästä maallisesta elämästä!
Poika astui muutaman askeleen rukkia kohti, sitten hän kääntyi ja läksi holvista.
Rukki hyrisi ja hyrisi kunnes tuli oli palanut loppuun. Seuraavana aamuna, kun Janni torvensoittaja tuli takaisin, oli holvi tyhjä.
Piiritys oli pitkällinen ja vaikea. Jumalanpalveluksen pidettyä läksivät kaupungista kaikki naiset lumisessa helmikuussa, ja kykenemättömät ja kipeät pantiin paareille ja vaunuihin. Koko Riiasta tuli miesten luostari, josta ei ollut mitään antaa niille kerjäläisnaisten parville, joita joskus hiipi vallin edustalle. Miehillä oli tuskin leipää omaksi elannokseen, ja talleissa repelivät nälkiintyneet hevoset toisiansa tai söivät pilttuunsa ja kalusivat suuria syvennyksiä hirsiseinään. Savu seisoi poltettujen esikaupunkien yllä, ja öisin herättivät usein varoittavat hälyytykset sotamiehiä, jotka tempasivat hukarinsa katosta.
Kun Janni torvensoittaja iltaisin tuli kotiansa holviin, joka oli ollut hänen ja mummun kamarina, näki hän kuitenkin melkein aina sijan tehdyksi seinäsängyssä ja kupin homehtunutta ruokaa vieressä tuolilla. Häntä hävetti kertoa siitä mitään muille, mutta häntä pelotti. Hän luuli, että mummu oli kuollut luminietoksissa ja että hän nyt katuen entistä kovuuttaan rauhatonna kummitteli. Säikähdys puistutti häntä, ja monta yötä nukkui hän mieluummin nälissään vallin lumessa. Vahvistuttuansa rukouksesta, tuli hän kuitenkin levollisemmaksi, ja lopullisesti tunsi hän enemmän hämmästystä ja pelkoa siitä, kun hän joskus tapasi seinäsängyn koskematta ja tuolin tyhjänä. Silloin istahti hän joskus rukin ääreen ja polki sitä aivan hiljaa kuunnellen tuttua hyrinää, jota hän oli kuullut joka päivä syntymästään saakka.