Eräänä aamuna sattui että kenraalikuvernööri, mainehikas, seitsemänkymmentäviisivuotias Eerikki Dahlberg kuuli kovaa ampumista. Hän nousi kärsimättömästi ja vihassa piirustustensa ja vahaisten rakennusmalliensa äärestä. Muistona hänen nuoruutensa valoisilta retkeilyiltä kauneuden valtakunnissa riippui seinillä kauniita vaskipiirroksia Rooman raunioista, mutta raskasmielisyys oli jo rypyttänyt hänen muinoin niin lempeät kasvonsa, ja hänen ohuiden melkein valkoiseksi puserrettujen huuliensa ympärille oli kangistunut kovuuden ilme. Hän asetteli suurta kiehkuraperuukkiaan ja silitteli vapisevan kätensä kynsillä ohuita viiksiään, ja kun hän astui portaita alas löi hän kovasti keppiään kiviin ja huokasi:
— Voi, meitä ruotsalaisia, meitä Waasa-kuninkaitten heimolaisia, heidän, jotka vanhoina päivinään saattoivat vain valittaa ja nuhdella ja lopuksi istuivat omissa huoneissaankin pimeän pelossa… meillä on sielussamme musta itu, josta vuosien vieriessä kasvaa haarova puu täynnä kirpelimpiä pumpuloita!
Hänen mielensä tuli yhä katkerammaksi ja kovemmaksi kuta edemmäksi hän kulki, ja kun hän vihdoin seisoi vallilla ei hän puhutellut ketään.
Muutamia pataljooneja oli asettunut rintamaan lippuineen ja soittoineen, mutta ammunta oli jo lakannut, ja portista palasi hajanaisia joukkoja väsyneitä ja haavoittuneita, jotka äsken olivat torjuneet vihollisen hyökkäyksen. Perimmäisenä kaikista kulki kapea ja voimaton ukko, joka itse oli saanut punaisen sapeliniskun rintaansa, mutta joka sylissään suurella vaivalla raahasi ammuttua poikaa.
Eerikki Dahlberg varjosti kädellään silmiään nähdäkseen. Eikö kaatunut ollut Janni torvensoittaja. Hän tunsi hänet ruskeakiharaisesta tukasta.
Porttiholvissa vaipui väsynyt kantaja kivitolpalle ja jäi siihen istumaan haavoineen ja kuollut poika polvillaan. Muutamia sotamiehiä kumartui haavaa tarkastamaan ja repivät auki verisen paidan rinnalta.
— Mitä! — huusivat he ja astuivat takaisin. — Sehän on vaimo-ihminen!
Ihmetellen kumartuivat he vielä syvempään katsomaan hänen kasvojaan. Pää oli kallistunut muuria vastaan, ja nahkalakki siirtyi syrjälle, niin että valkeat haivenet tulivat esiin.
— Se on Gunilla aittamuori, — Sibylla!
Hän hengitti syvään ja avasi sammuvat silmänsä.